Home » Dissosiaatiohäiriöt » Pilgrim’s Journey

Pilgrim’s Journey

Pilgrim on pseudonyymi 34-vuotiaalle amerikkalaiselle erityisopettajalle, jolla teini-iässä alkaneen syömishäiriö- masennus- ja ahdistuskierteen jälkeen lopulta, 30-vuotiaana, todettiin dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. Eräitä hänen identiteettejään ovat viisivuotias, traumatisoitu pikkutyttö Mae, itsetietoinen, aggressiivinen Missy, Pilgrimin itsensä ikäinen valoisa, avulias työnarkomaani Caroline sekä kahdeksanvuotias Tuck, joka yrittää epätoivoisesti todistaa, että myös pojat voivat olla kilttejä. Yksityiselämässä vallitsevan kaaoksen vastakohtana Pilgrim ja erityisesti Caroline ovat työssään hyvin menestyneitä, ja ovat opetustyön lisäksi tutkineet erityisesti autismikirjon häiriöitä. Alle on suomennettu otteita heidän päiväkirjastaan.

Kuinka kaikki alkoi

Tiesin aina, että jokin oli vialla. En osannut sanoa mikä, mutta tajusin kuitenkin, ettei kaikki ollut aivan kuten piti. Jo aivan pienenä olin huippulahjakas ja erittäin luova, ja minua usein syytettiin siitä, että ajattelin asioita liikaa. Olin liian herkkä. Minusta tuntui aina, että olin liian paljon maailmalle, ja maailma oli minulle liikaa.

Pienet asiat ravistelivat psyykeäni hirvittävästi – asiat, jotka eivät ehkä olisi vaikuttaneet niin voimakkaasti toisiin lapsiin. Mieleni hajosi pala palalta. Osia minusta katosi pois ja piiloutui; uusia osia tuli tilalle ja hajosi taas. Jo lapsena vietin kaksoiselämää: oli olemassa päiväminä ja yöminä ja tuntui aivan, ettei kumpikaan tiennyt toisen olemassaolosta. Yksi osa minusta sai täydellisiä arvosanoja, oli suosittu, fiksu, ulospäinsuuntautunut, lahjakas, rakastava ja rakastettava. Toinen oli juro, vetäytyvä, eristynyt, piiloteltuna ja poissa ihmisten silmistä.

Joka kerran, kun jotain ikävää tapahtui, lisää ja lisää palasia tehtiin kestämään asia. Ja lisää ja lisää palasia katosi suojeluun jonnekin sisälle. Jokin ei ollut aivan kuten piti. Sen verran minä käsitin. Mutta en tiennyt, mitä se oli ja mitä sille olisi pitänyt tehdä. Koetin selviytyä ja hankin syömishäiriön, viiltelin itseäni ja uppouduin koulutyöhön.

Sitten asiat muuttuivat entistäkin huonommiksi.

Olin juuri ja juuri selviytynyt lukiosta. Elin edelleen väkivaltaisessa suhteessa enkä tiennyt miten paeta; edelleenkin minua loukattiin, satutettiin ja raiskattiin säännöllisesti, ja yritin edelleen kieltää menneisyyden sekä päästä pois… kaikesta. Minulla oli aina ollut keinoni käsitellä asioita. Suosituin niistä oli ”katoaminen” – häviäminen salaiseen paikkaan pääni sisällä, missä minua ei voitu satuttaa. Jätin ruumiini ja kuvittelin itseni häviämään taivaan tähtiin, kauas pois siitä, mikä nyt sillä kertaa oli huutamassa minulle, tai satuttamassa tai pelottelemassa minua. Joskus se riistäytyi käsistä, enkä muistanut tulla takaisin. Tai saatoin hätkähtää hereille salapaikastani – ja äkkiä olinkin jokin muu, joissakin toisissa vaatteissa… tai yht’äkkiä oli keskiviikkoaamu, vaikka saatoin vannoa, että vain pari minuuttia sitten oli ollut maanantaiyö. Saatoin itseäni transsiin hokemalla pääni sisällä ”en minä, en minä, en minä” kuinka pitkään nyt tarvittiinkaan jonkin traumaattisen tilanteen loppuun saattamiseksi; kuinka kauan kestikään, että minä olin poissa; kuinka pitkään veikään, että jokin toinen otti tilanteen haltuunsa.

Joskus kuulin ääniä.

Se tuli jostakin pääni sisältä – olin varma, ettei se kuulunut ulkoa, mutta se kuulosti niin todelta – se olisi voinut olla ulkopuolella, mutta tiesin, ettei ketään ollut lähistöllä.

Yritin ravistella sen pois.

Äänet jatkuivat. Pohdin, olinko saamassa skitsofrenian, ja lueskelinkin skitsofreniasta selvitelläkseni asiaa. Ei, äänet eivät käskeneet minua tekemään mitään, eivät kuuluneet ulkoa, eikä minulla ollut harhoja (luojan kiitos). Kuulin lausahduksia, kuten ”Ei!” ja ”Häivy siitä!” ja aina silloin tällöin lapsen huutavan: ”Äiti!?” Erityisesti ollessani paineen alla tai poikaystävän loukatessa minua huuto paheni. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se oli. Käsitin vain, että olin sekopää, koska jokin minussa oli hullusti ja oli aina ollut. Sukulaisten kesken minua pidettiin outona, hassuna, vähän liian luovana, vähän liian fiksuna, vähän liian kaikenlaisena. ”Se on vain Pilgrim; noinhan se käyttäytyy; ei sitä tarvitse ottaa vakavasti, se on vain outo.”

”Toiset” alkavat muotoutua

Kun olin pieni, opettelin katoamaan pois. Aina, kun jotakin pahaa (tai vain epämukavaa) tapahtui, aloitin hokemisen: ”en minä en minä en minä”. Muutaman minuutin kuluttua tunsin astuvani askeleen pois ulkomaailmasta… kuin olisin kuorinut etuosan irti… astuin sisäänpäin, eikä kyseinen tapahtuma tapahtunut enää MINULLE… ja minä hoin ”enminäenminäenminä”… minuuteista tunteihin, kuinka pitkään sitä nyt kestikään, ja suljin silmäni, ja hoin, kunnes en enää tuntenut kipua ja tuskaa ja todellisuutta. Ja sitten eroaminen tapahtui… ja minä aivan kuin seisoin siinä vastassani toinen ihminen, toinen lapsi. Ja kaikki se paha ja ikävä jäi hänen päälleen, ja todellisuus jäi hänen päälleen, ja minä jätin hänet taakseni ja siirryin tekemään jotakin muuta.

Muistan olleeni kaksitoistavuotias ja makuuhuoneessani. Lapsena vietin tuntikausia yksin huoneessani, mutta puhuin aivan koko ajan. Minulla oli jotakin, mitä muut kutsuivat mielikuvituskavereiksi. Mutta sinä yönä mielikuvituskaverit olivat… oikeasti siellä. He puhuivat takaisin… ja minä tottelin heitä. Muistan jutelleeni Missyn kanssa yksin huoneessani. Muistan nähneeni hänet, aistineeni hänet siinä vieressäni. Tiedän, että Missy tuli ollessani noin 12, vaikka en ole täysin varma syystä – tiedän kuitenkin, että hän selviää hyvin isän kanssa, hänen sarkasminsa, hänen… ”tapojensa” kanssa, joten hänet luultavasti luotiin aivan erityisesti isää varten. Ollessani 12 asiat isän kanssa sitä paitsi kärjistyivät. Voin kuvitella, että tein Missyn, koska tarvitsin apua isän käsittelyyn.

Caroline on keksinyt järkevän selityksen Clairen olemassaololle. Claire on pieni lettipäinen tyttö, joka asuu kukkaniityllä hevosten ja kissojen ja kaniinien kanssa ikuisen auringonpaisteen alla. Hän ei puhu, mutta viittoo hieman. Hän ei kommunikoi ihmisten kanssa; hänen maailmassaan on vain eläimiä, ja eläinten kanssa hänen ei tarvitse puhua ääneen vaan sydämellään. Ja mikä mielenkiinoista, Claire näyttää hyvin paljon pikkusiskoltani kahdeksanvuotiaana. Myös Claire on kahdeksan. Sisareni oli hyvin hiljainen. Claire on hiljainen. Sisareni on suuri eläinten ystävä. Niin on Clairekin. Caroline järkeilee, että koska pienenä uskoin sisareni olevan ainoa, jota ei loukattu ja joka ei ollut isän vihan kohde (hän oli – en vain tiennyt sitä silloin), että loin Clairen yrityksenä mallintaa sisartani.

Mitä tapahtui Maelle ja Pilgrimille, ja kuinka Caroline sai alkunsa

Viime viikolla Mae kertoi päivästä, jolloin hän katosi päästäkseen ilkeästä lastentarhanopettajasta, joka rähjäsi hänelle. Mae kävi hyvin tiukkaa babtistikoulua, jossa mitään ei siedetty, ja opettaja torui häntä, koska hän komensi parasta ystäväänsä istumaan, ennen kuin tämä näkisi hänet seisomassa. Opettaja huomasi sen, suuttui ja pani Maen istumaan nurkkaan – tuhmien lasten tuoliin. Mae häpesi ja pelkäsi niin, että dissosioi lopulta. Mutta hänen piti kadota vain hetkeksi – ei 25 vuodeksi.

Koska isojen ihmisjoukkojen aiheuttama stressi saa meidät usein dissosioimaan, sama tapahtui jälleen ensimmäisellä luokalla. Pilgrim kertoo:

Ok, ensimmäinen luokka – ensimmäinen päivä… uusi koulu. Olin jättänyt esikoulun ja rakkaan opettajani, joka oli opettanut minua tammikuusta saakka. Rakastin häntä ja itkin viimeisenä päivänä, koska en halunnut jättää häntä. Sitten minun oli vaihdettava toiseen kouluun. Muistan kävelleeni pitkin käytävää yrittäessäni löytää oikeaa luokkaa. Lapset metelöivät. Opettajan täytyi seistä ovella – Heillä oli nimilistat, joten hän kyllä tiesi olevansa minun opettajani. Itse ainakin tiesin etsiä naisopettajaa. Muistan hänen kysyneen kuka minä olin, ja minä vastasin (pelkäsin kuollakseni) ja kävelin sisään. Siellä oli kauhean kirkasta, sellainen keltaisen kirkas valo, ja siellä haisi oudolta kuten vanhoissa kouluissa on tapana, ja siellä oli kuuma ja lapset olivat äänekkäitä… en pystynyt hengittämään ja tunsin tukehtuvani. Siellä oli myös Ressu-nimikylttejä, joihin opettaja oli kirjoittanut nimiä, ja minun oli löydettävä omani ja istuttava alas. Pulpetit olivat jättimäisiä neliöitä ja asetettu rinkiin siten, että opettaja saattoi seistä keskellä. Matka oli hirvittävän pitkä. Pääni oli pyörällä ja tunsin tukehtuvani, ja tajusin että istuisin KAHDEN POJAN keskellä, ja olen varma että istuin alas.

Mitä Carolinen mukaan tapahtui:

Tiedätkös, muistan, kuinka ensimmäisen kerran avasin silmäni. Oli ensimmäisen luokan ensimmäinen päivä. Hän oli juuri kävellyt yksin luokkahuoneeseen. Se oli äänekäs, fluoresoivat valot olivat liian kirkkaat, siellä oli kuuma, ja koko huone pullisteli lapsia. Luulen, että se oli hänelle liikaa. Hän oli löytänyt paikkansa, jossa oli nimilappu, tai ehkä opettaja oli ohjannut hänet sinne, ja hän oli painanut päänsä alas.

Kohotin pääni ylös ja katsoin suoraan eteenpäin. Ensimmäinen asia jonka näin olivat pienet Ressu-nimikyltit, jotka opettaja oli piirtänyt ja kirjoittanut niihin nimiä. Tunsin itseni varmaksi. Tämähän oli ENSIMMÄINEN LUOKKA. Kuten tehtäväkirjan yhteen- ja vähennyslaskut antoivat ymmärtää, nyt siirryttäisiin tärkeisiin asioihin. Minulla oli pumpulimekko, luulen, ja mukavat kengät, eivätkä jalkani koskettaneet lattiaa. Rakastin ensimmäistä luokkaa. Olin iso ja minulla oli pitkä tukka saparoilla, ja tunsin itseni tyytyväiseksi.

En ajatellut, että joku oli juuri hävinnyt. Tiesin vain, että nyt oltiin aivan uudessa paikassa, ja minä olin upouusi ja fiksu ja iso enkä pelännyt mitään, ja minä puhuisin ja ystävystyisin opettajan ja kaikkien luokan lasten kanssa. Maehan kertoi, kuinka hän katosi seinään. Sitten tuli Pilgrim, ja sitten, ensimmäisellä luokalla, minä olin siellä.

Onko dissosiatiivinen identiteettihäiriö totta?

Minä tiedän, että moni ihminen ei usko sivupersooniin. Pidän sitä mielenkiintoisena (en itsekään mielelläni haluaisi uskoa siihen). Asian kuitenkin ollessa niin, että päässäni elää joukko ihmisiä, jotka inttävät olevansa oikeita ja säännöllisesti ottavat kehoni haltuunsa, yritän oppia hyväksymään sen tosiasian, että he ovat olemassa; ovat olleet siitä asti kun olin noin kuusivuotias.

Olen painiskellut pitkiä, yksinäisiä, vaikeita tunteja tämän kanssa.

He eivät ole kuviteltuja.
He eivät ole näyttelemisen tulos.
He eivät johdu siitä, että olen lukenut paljon dissosiaatiohäiriöistä.
He eivät johdu siitä, että olen käynyt elokuvissa.
He eivät ole järjestämässä minua pois mistään.
He eivät ole siksi, että se olisi ”vakuuttavaa”.
He eivät ole tehtyjä.
En ole keksinyt heitä, jotta voisin istua terapiassa pitempään, saada huomioita, olla tyylikäs tai jotakin vastaavanlaista.

Tiedätkö, miksi he ovat olemassa?

Koska tapahtui asioita, joita mieleni ei jaksanut yksin kantaa.
Ehkä myös, koska olin vähän liian luova, vähän liian fiksu, AIVAN liian herkkä, aivan liian peloissani ja aina vain uudestaan alistettuna sellaisten asioiden alle, joita en pystynyt kohtaamaan yksin.

Ja tiedätkö, mikä tässä kaikessa on totuus?

Tämä ärsyttää joskus.
Olen menettänyt ystäviä.
Olen menettänyt tukea.
Minun täytyy ottaa vastuu asioista, joita en edes tiennyt tehneeni.
Minun täytyy korjata virheitä, joita en muista tehneeni.
Unohtelen asioita aivan koko ajan.
Älä edes kuvittele kysyväsi, paljonko kello on 😛
En muista häitäni tai opiskeluaikojani.
Tämä ei ole vakuuttavaa.
Tämä on epämukavaa.
Tämä on kauhistuttavaa.
Tämä on takaumia, kipua, yksinäisyyttä ja pelkoa ja ihmisten, joista ei edes pidä, asettumista asumaan oman pään sisälle.

Kuvittele 9 tai 10 (tai joissakin tapauksissa paljon, paljon enemmän) ihmistä, jotka ovat täysin erilaisia, täysin eri ikäisiä, täysin eri persoonallisuuksia ja jotka laitetaan yhdessä hyvinpieneenhuoneeseenhyvin-
pitkäksiajaksi – ja mitä siitä seuraa.

Älä unohda, että osalla on vakavia mielenterveysongelmia. Tai että osa on aivan kuin ihmiset, jotka tekivät sinulle pahaa; osa kuin ihmiset, joita pelkäät ja kammoat tai et vain siedä. Näille ihmisille kerrotaan, että heidän täytyy jakaa tämä tila määräämättömän pitkä aika, ja ulkopuolelle laitetaan terapeutti, joka näkee sisään huoneeseen pienen pienen ikkunan läpi. Ravista huonetta ja nauti seurauksista.

 

Lähteet:

Otteita Pilgrimin blogista