Toimittaja Shannon Molloy on tottunut kertomaan tarinansa. Vuonna 2020 ilmestyneessä muistelmateoksessaan ”Fourteen” (joka on nyt sovitettu näyttämölle) hän kertoi kasvaneensa Australian Queenslandin alueella 1990-luvulla, ja olevansa homoseksuaali, joka joutui kokemaan vakavaa kiusaamista.
Minua hakattiin, pilkattiin, härnättiin loputtomasti, mitä vain. Minut melkein ajettiin yli. Koululeirillä minut sidottiin puuhun ja hakattiin airolla. Opettajat vaikuttivat välinpitämättömiltä. Jotkut syyttivät 'persoonallisuuttani'. Elin epätoivossa, vaikka jälkikäteen on selvää, etten oikeastaan elänyt lainkaan.
Mutta vaikka hän on kertonut lapsuutensa epätoivosta, hän on mies, jolla on ollut salaisuus, josta useimmat miehet eivät puhuis. Häntä käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi 5-vuotiaasta lähtien.
Erityisen haastavaksi siitä puhumisen teki se, että se ei tapahtunut aikuisen, vaan toisen lapsen toimesta, joka oli vain kolme vuotta häntä vanhempi.
Erilainen traumamuistelmateos
Tämä muistelmateos, joka on samalla tapausesimerkki ja tutkimus, on kiehtovaa luettavaa. Se on täynnä kauhua, salailua ja häpeää, mutta siinä on myös toivoa, oivallusta ja paranemista.
Se erottuu ”traumamuistelmien” kasvavasta tyylilajista. Molloy käyttää tapausesimerkeillä höystettyä henkilökohtaista taivaltaan havainnollistamaan sitä, mitä tiedämme tutkimuksesta ja kliinisestä käytännöstä. Hän on myös haastatellut miehiä, jotka ovat kertoneet omista kokemuksistaan lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Molloy paljastaa kirjan ensimmäisillä viidellä sivulla kokemuksensa siitä, että ”Joshua”, hieman vanhempi poika, käytti häntä hyväkseen. Kun tämä paljastus on tehty, hän lähtee paljon suuremmalle matkalle: ymmärtämään, mitä kokemus on, mitä se on merkinnyt hänelle, miksi hän on sellainen kuin on, ja etsimään sen jälkeen ”rauhaa”.
Läpileikkaavana teemana on salailu ja paljastamisen kiireellisyys.
Nämä ovat salaisuuksia, joita olen kantanut mukanani viisivuotiaasta asti. Asioita, joista ajattelin, etten koskaan uskaltaisi kertoa kenellekään. Pelkäsin, etteivät he ymmärtäisi.
Kirjassa käsitellään suuria ja haastavia kysymyksiä
Molloy käyttää näitä teemoja tutkiakseen joitakin suuria ja haastavia kysymyksiä, kuten sitä, lasketaanko toisen lapsen tai nuoren kokema haitallinen, ei-toivottu seksuaalinen kontakti seksuaaliseksi hyväksikäytöksi.
Missä vaiheessa seksuaalisesta leikistä ja luonnollisesta, tyypillisestä kehitykseen liittyvästä tutkimisesta tulee ongelmallista? Tai haitallista? Tai hyväksikäyttöä? Mitä tapahtuu, jos tapahtumassa on osia, joista jollakin tasolla nautit?
Molloy kysyy: Olenko minä huijari verrattuna selviytyjiin, joita aikuinen on hyväksikäyttänyt?
Kirja kutsuu meitä näkemään ja tuntemaan asian Molloyn viisivuotiaan näkökulmasta tarkasteltuna. Kirja kutsuu meitä myös jakamaan sen todellisuuden, jota lapsen seksuaalisen hyväksikäytön aikuiset uhrit – erityisesti miehet – kokevat: he tuntevat olevansa yksin, ja he ovat jatkuvasti huolissaan siitä, että muut saavat selville, mitä on tapahtunut.
Samalla hän myös käyttää haastatteluita ja keskusteluja joiltakin keskeisiltä tutkijoilta ja palveluntarjoajilta, jotka työskentelevät lasten seksuaalisen hyväksikäytön parissa. Siihen luetaan mukaan lapset, jotka ovat kokeneet seksuaalisesti vahingollista käyttäytymistä toisten lasten tai nuorten taholta.
Tutkijoiden näkemyksiä
Carol Ronken on Braveheartsin tutkimusjohtaja. Bravehearts on yksi Australian harvoista palveluista, joilla on oma ohjelma, Turning Corners, joka työskentelee sellaisten nuorten parissa, jotka ovat syyllistyneet tai ovat vaarassa syyllistyä haitalliseen seksuaaliseen käyttäytymiseen.
Noin kolmasosa lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista on toisen nuoren aloitteesta, hän kertoi järkyttyneelle Molloylle.
Ja vaikka seksuaalisen hyväksikäytön riski on suurempi tytöillä kuin pojilla, ero heidän välillään on lähempänä joidenkin vakavampien muotojen osalta. (Ero oli lähes 15 prosenttiyksikköä seksuaalisen hyväksikäytön osalta, mutta penetratiivisen seksuaalisen hyväksikäytön osalta vain viisi prosenttiyksikköä). Tiedot tarkemman kuvan luomiseksi ovat tulossa pian.
UNSW:n professori Michael Salter on yksi Australian johtavista lasten hyväksikäytön tutkijoista. Hän vaatii parempia toimia lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhreille. Salter vahvistaa, että Molloy ei ole ainoa, joka viivyttelee asiasta kertomisen kanssa, vaan useimmat uhrit (selviytyjät) viivyttelevät sitä.
Ja kuten Molloy, useimmat eivät tee ilmoitusta poliisille, ja he tuntevat häpeää, tuntevat olevansa vastuussa eivätkä ”voi luottaa tukeen tai ymmärrykseen, jos he puhuvat ja pyytävät apua”.
Carol Ronken on Braveheartsin tutkimusjohtaja. Bravehearts on yksi Australian harvoista palveluista, joilla on oma ohjelma, Turning Corners, joka työskentelee sellaisten nuorten parissa, jotka ovat syyllistyneet tai ovat vaarassa syyllistyä haitalliseen seksuaaliseen käyttäytymiseen.
Noin kolmasosa lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista on toisen nuoren aloitteesta, hän kertoi järkyttyneelle Molloylle.
Ja vaikka seksuaalisen hyväksikäytön riski on suurempi tytöillä kuin pojilla, ero heidän välillään on lähempänä joidenkin vakavampien muotojen osalta. (Ero oli lähes 15 prosenttiyksikköä seksuaalisen hyväksikäytön osalta, mutta penetratiivisen seksuaalisen hyväksikäytön osalta vain viisi prosenttiyksikköä). Tiedot tarkemman kuvan luomiseksi ovat tulossa pian.
UNSW:n professori Michael Salter on yksi Australian johtavista lasten hyväksikäytön tutkijoista. Hän vaatii parempia toimia lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhreille. Salter vahvistaa, että Molloy ei ole ainoa, joka viivyttelee asiasta kertomisen kanssa, vaan useimmat uhrit (selviytyjät) viivyttelevät sitä.
Ja kuten Molloy, useimmat eivät tee ilmoitusta poliisille, ja he tuntevat häpeää, tuntevat olevansa vastuussa eivätkä ”voi luottaa tukeen tai ymmärrykseen, jos he puhuvat ja pyytävät apua”.
Molloy pohtii tutkimustuloksia lasten seksuaalisen hyväksikäytön, mielenterveyden ja myöhemmässä elämässä tapahtuvan uudelleen uhriksi joutumisen riskin välisistä yhteyksistä. Hän viittaa vuonna 2010 tehtyyn tutkimukseen, jonka mukaan lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhrit käyttivät elämänsä aikana mielenterveyspalveluja kolme ja puoli kertaa todennäköisemmin kuin väestö yleensä.
Hän viittaa myös haasteisiin, jotka liittyvät traumaperusteisen mielenterveyshoidon tarjoamiseen ja hoidon koordinointiin koko järjestelmässä. Hiljattain Australian Victorian osavaltiossa tehty tutkimus paljasti, että järjestelmä on ”ylikuormitettu” eikä pysy perässä hoidon, hoivan ja tuen tarpeessa lähellä ihmisten asuinpaikkoja.
Molloy käy läpi näitä asioita ja huomaa, miten hänen kokemuksensa elementit ovat yhteneviä monien lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tarinoiden kanssa: tekijän ja uhrin välisen vallan epätasapaino, suostumuksen puuttuminen ja manipuloinnin, uhkailun (”älä kerro kenellekään”) tai pakottamisen (jopa ”lempeän pakottamisen”, kuten hän kuvailee prosessia, jonka nykyään tunnemme nimellä ”grooming”) käyttäminen.
Yksi hänen haastattelemistaan miehistä, Will, sanoi: ”Hän yltäkyllästi minua huomiolla ja lahjoilla, mutta sillä oli hintansa. Aina oli hinta.”
Onko hän korjaamattomasti rikki?
Kuvittelen joskus, millainen mies olisin, jos en olisi koskaan tavannut Joshuaa. Jos tiemme eivät olisi koskaan risteytyneet, emmekä olisi koskaan olleet ystäviä, eikä hän olisi koskaan koskenut minua sillä tavalla makuuhuoneessaan, eikä kaikkia niitä muita kertoja olisi seurannut. Kuka Shannon Molloy voisi olla?
Lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle, erityisesti miesten kohdalla, tyypilliset piirteet ovat kaikki olemassa. Häpeä, salailu. Ja homofobian (ja itseinhon) kerrostuma, kun vahingoittaminen tapahtuu jonkun samaa sukupuolta olevan henkilön toimesta.
Yllättävää – ja osoitus siitä vaivalloisesta ja huolellisesta itsensä löytämisen matkasta, jolle Molloy lähti – on se, miten pitkälle Molloy on mennyt asettuakseen sen vanhemman pojan asemaan, jonka käsissä hän kärsi.
Hän yrittää ymmärtää, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että hän käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, ja mihin se saattaa jättää hänet aikuisena, jolla on tällainen menneisyys. Hän kysyy: onko vanhempi poika, Joshua, hänen tarinansa roisto?
Oikeudellisia kauheuksia
Hänen tarinansa muista miehistä havainnollistavat, miten kauhistuttavia oikeudellisia taktiikoita puolustusasianajajat käyttävät lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa rikosasioissa.
Uhrien mustamaalaamiseksi asianajajat tuovat esiin likaisia yksityiskohtia asioista, joihin uhrit olivat sortuneet ”lohdutukseksi, kainalosauvaksi, jonkinlaiseksi vahvistukseksi tai pelkästään kivun seurauksena”.
Sen sijaan, että uhrit kertoisivat oman tarinansa sen täydessä kontekstissa, heidät pakotetaan vastaamaan tiettyihin kysymyksiin tietyistä yksityiskohdista, jolloin epäjohdonmukaisuudet herättävät epäilyksiä valamiehistössä.
Tällaista taktiikkaa on nähty näyttämöllä asianajajaksi muuttuneen näytelmäkirjailijan Susie Millerin esityksessä Prima Facie, joka on kirvelevä syytös siitä, miten oikeusjärjestelmä edelleen pettää seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ja selviytyjät.
Molloy osoittaa, miten riittämätön ja rikkinäinen rikosoikeusjärjestelmä voi olla. Uhrien on kuitenkin turvauduttava siihen, kunnes me yhteiskuntana olemme valmiita tekemään kovia töitä ja löytämään innovatiivisia mekanismeja, joiden avulla kaikenlaisen seksuaalirikoksen uhrit ja eloonjääneet voivat saada tunnustusta ja oikeutta:
Innovatiiviset ratkaisut ovat erilaisia uudempia käytäntöjä, joilla pyritään vastaamaan uhrien oikeustarpeisiin, mukaan lukien vääryyksien tunnustaminen ja hyvitys- tai korjausmekanismit. Ne voivat olla osa rikosoikeusjärjestelmää, toimia sen rinnalla tai olla siitä riippumattomia.
Innovatiiviset ratkaisut perustuvat yhdistelmämalliin, jossa tukeudutaan virallisiin oikeudellisiin mekanismeihin, epäviralliseen oikeudelliseen vuorovaikutukseen ja kansalaisyhteiskunnan käytäntöihin ja jossa korostetaan uhrin osallistumista, äänivaltaa, validointia ja oikeutta sekä rikoksentekijän vastuuvelvollisuutta.
Aukko tietämyksessä
Molloy paljastaa, että lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen vaikutuksista vallitsevassa kuvassamme on suuri aukko. Tarvitsemme parempaa tietoa dynamiikasta, esiintymistiheydestä, vaikutuksista sekä ennaltaehkäisyä, hoitoa ja oikeudenkäyttöä koskevista lähestymistavoista silloin, kun uhri on mies, mutta myös silloin, kun vahingon aiheuttaja ei ole aikuinen vaan toinen lapsi tai nuori.
Hän kehottaa meitä ”avaamaan silmämme”, ”lupaamaan, ettemme katso poispäin” tästä asiasta haasteista huolimatta. Hänen viestinsä on, että meidän on annettava lapsille voimaa ja uskoa heitä, uudistettava radikaalisti oikeusjärjestelmän riippuvuutta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevien asioiden käsittelyssä käytettävästä ristiriitaisesta järjestelmästä ja harkittava uudelleen uhreille ja eloonjääneille tarjottavia mielenterveyspalveluja.
Mutta mikä tärkeintä, hän osoittaa, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön kokemukset, mukaan lukien muiden lasten ja nuorten haitallinen käyttäytyminen, eivät ole elinikäinen tuomio. Vaikeinta on puhua asiasta – pyytää apua. Varsinkin miehille. Molloyn muistelmateos näyttää meille, miten se voidaan tehdä.
Hänen omat loppusanansa: ”Kiitos, ettet katsonut pois.”
Lähteet
Lue lisää
- Seksuaalinen hyväksikäyttö
- Seksuaalinen hyväksikäyttö
- Seksuaalinen hyväksikäyttö
- Seksuaalinen hyväksikäyttö
- Seksuaalinen hyväksikäyttö
- Seksuaalinen hyväksikäyttö
- Seksuaalinen hyväksikäyttö, Uutiset
