Elavalta tapetun paivakirja

Blogi: Elävältä tapetun päiväkirja

Jaa artikkeli:

Artikkelin osiot

Otteita Elävältä tapetun päiväkirja -nimisestä blogista

Joulustani tuli musta – pikimusta. Vietin eilisen päivän sairaalassa ja poliisiasemalla. Kaikki on kuin painajaisunta tai kauhuelokuvaa. Katson omaa elämääni – itseäni – kuin sivusta ja ulkopuolisena. Pääni on turta eivätkä silmäni kykene edes itkemään. Sisälläni kaikki on veristä repaletta.

Miten ihmiset voivat olla niin pahoja ja säälimättömiä. Miten paljon yhden ihmisen niskaan voidaan ladata pahaa ja murhetta kannettavaksi?

Ihmiset alkavat itkeä, kun kerron heille tapahtumista. Minä en itke, itku on kadonnut minusta. Hyytynyt jonnekin sisälleni – ulottumattomiin. He sanovat, etteivät pysty kuvittelemaan, miltä minusta tuntuu. En tiedä, miksi heidän pitäisi. En tiedä itsekään, miltä minusta tuntuu.

Silti menen töihin normaalisti. En haluaisi olla edes kotona. Päähäni tunkee koko ajan ajatuksia, mieli- ja tilannekuvia. Yhtäkkiä huomaan, että olen istunut viisi minuuttia ruudun ääressä tekemättä mitään. Pudonnut omasta ajastani. Ja sitten se iskee taas täysillä tajuntaani: minut on …

Pääni alkaa kieltää. Se ei voi olla totta. Ei minulle – ei tavallisille ihmisille tapahdu tällaista. Olen taas lääkärin tutkittavana, dna-kamman haravoitavana, poliisit vievät tavaroitani ja ottavat kuvia – itken kuulusteluhuoneessa. Kaikki kestää ja kestää, kaikki tapahtuu päässäni uudestaan ja uudestaan, satoja kertoja parin päivän aikana. Edes kotona en ole turvassa, sillä kodistani on tullut yhtäkkiä rikospaikka. Minun kodistani, ainoasta paikastani käpertyä suojaan maailmalta. Missään ei ole turvassa.

Minä en ole minä. Ihmiset sanovat, että yritä ajatella muuta. Minä yritän, mutta nämä muut ajatukseni ovat kuin siivilät, ne päästävät sen paskan vuotamaan väliin. Käyttäydyn kuin järkeni menettänyt. Pelkään ihmisiä siellä, missä en tunne heitä. 

En pysty keskittymään mihinkään. Yritin käydä tänään alennusmyynneissä, mutta vahtasin vain kaikkia. Säpsähdin jokaista ohikulkijaa, kyttäsin takkeja, hiuksia ja olemusta, josko joku heistä olisi se paska. Värisin inhosta, kun joku miespuolinen katsoi minua. Menin kananlihalle ja tahdoin vain syöksyä kotiin – turvaan lukkojen taakse.

Siskoni sanoi, että olisin mielenvikainen, jos en reagoisi. Hän sanoo, että tämä on normaalia. Että ahdistus on kuin sairaus, vatsatauti, paha olo on oksennettava pois, jotta voi taas jatkaa elämää. Mutta kohtaukset iskevät arvaamattomasti, ruoskivat pitkin maata paikasta riippumatta.

Miksi paha olo iskee vasta nyt? Miksi se syö minut ja saa tuntemaan, että mikä tahansa, mikä tahansa paitsi tämä sisälläni kovertava kuvotus olisi parempi vaihtoehto.

Ihmiset sanovat minulle, että soita milloin tahansa. Mutta kun soittaminen ei auta, puhuminen ei auta. En kestä katsoa heidän avuttomuutta ja hätää, kun he näkevät, mitä minussa tapahtuu. Kukaan ei voi auttaa, sillä minä olen liian kaukana, liian tavoittamattomissa. Yksikään ihminen ei pääse niin lähelle, että voisi lohduttaa minua. Heidän olisi tultava ihoni läpi, hakemaan minut pois minusta.

Jokaista päivää ei jaksa surra. Siksi minä nauran. Ilo tulee kutsumatta, purskahtaa sisälle ja huuhtoo mennessään. Ja sitten tajuntaan rävähtää syyllisyys: miksi minä nauran? Sisuksia kovertava kuvotus. Ahdistus. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta, aivan kuin viime aikojen tapahtumat olisivat aidanneet ilon ulos minusta. Minä olen rikospaikka – hautausmaa, ja tällaisilla alueilla liikutaan hiljaa varpaillaan, surunauha rinnuksissa. Hysss, nauramatta. Ei hymyäkään – täällä itketään.

Muuten kukaan ei usko – en minä itsekään – että mikään sattui näin paljon ensinkään.

Luulin tulleeni hulluksi. Kun tavarat putoilevat käsistä, autoa ajaessa näkökenttä sumentuu kuvotuksesta, kaikki itkettää, en uskalla mennä julkisille paikoille tai osaa auttaa lastani mitenkään, jos hän satuttaa itsensä. Paha olo tulee niin syvältä, että sen kourissa rimpuillessani tahdon jopa tappaa itseni.

En tajua mistä se kaikki tulee, koska en ajattele tapahtunutta. Ja silti se vain syö minut enkä pysty pitämään sitä loitolla. Sanoin tänään lääkärille, että pelkään sekoavani. Hän käski minun odottaa hetken, kaivoi koneeltaan jotakin, printtasi papereita ja ojensi ne eteeni. Sitten hän tökkäsi sormensa riville. ”Sä oot ihan normaali, lue vaikka tosta. Sun oireille on olemassa päivänselvä diagnoosi.”

Printissä seisoi: traumaperäinen stressihäiriö. Kun luin, mitä oireisiin kuuluu, aloin itkeä. Minä en olekaan hullu, koska näin kuuluu olla. Ihminen ei vain kestä kaikkea. Siskoni oli oikeassa, paha olo on oksennettava pois. En rimpuile enää vastaan: poikani muutti väliaikaisesti isänsä luokse asumaan, minä otan vastaan lääkkeet ja kriisiterapian. Miten joku ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle tällaista?

Seison vihaisena vuorellani. Minun tekisi mieli sähistä ja sylkeä ympärilleni. Raapia koukkusormillani, potkia ja purra. Mutta olen jähmettynyt. Karmeuteni kangistama.

Minulla on purkkitolkulla turvanappeja. Voi heitellä niitä kitaani sitä tiuhemmin, mitä pelottavammaksi tunnen itseni omassa seurassani. Rauhoittavia. Ahdistusta lievittäviä. Etten vuotaisi kuiviin kyynelkanavieni kautta, kärsisi konkurssia työkyvyttömänä, jättäisi lastani yksin ja juoksisi jokeen.

Minä olen sairas. Hän on rikollinen. Ne ovat vissisti kaksi eri asiaa, mutta saaneet alkunsa samoista sekunneista, samoista liikkeistä ja sanoista, luvatta riivityistä – tuntemattoman jakamista.

Ja minussa kasvaa noita.

Kovasti vie energiaa sähistä ja raivota ympäriinsä. Lähdin tänään kesken työpäivän kotiin nukkumaan. Vedin unta palloon 3,5 tuntia – siis 9 tunnin yöunien jälkeen – enkä olisi varmasti silloinkaan vielä herännyt, ellei poikani olisi tullut kotiin. Ehkä tässä on syy, miksi suurin osa pahantahtoisista noita-akoista on laihoja. Viha kuluttaa.

En ole saanut tänään aikaan mitään kunnollista. Tai siis ainoa, mitä olen oikeasti saanut aikaan, on aika traumaterapeutille. Onpa hienoa. Sen verran kuulin, että traumaattisesta kokemuksesta syntyviä oireitani aiotaan kokeilla mm. EMDR-hoitomuotoa.

Nukkuessani päivällä koko uni, mitä muistan, oli täynnä kaikenmoista taistelua ja ahdistusta siitä, etten pysty unen tarjoamiin tehtäviin. Olin tekemässä yhtä, mutta kesken kaiken se muuttuikin toiseksi, ja minun oltava valmis myös siihen. Kaaduin jatkuvasti, mikä sinänsä ei ole kovin merkillistä, kaatumisunet ovat toistuneet viimeisen vuoden aikana hyvin yleisinä. Yleensä kaadun kuitenkin vain nukahtamisvaiheessa ja herään siihen, että yritän pysytellä pystyssä. Nyt vain kaaduin ja kaaduin jatkuvasti tasapainoni menettäen myös unen aikana.

Viimeisin pätkä unestani oli kummallinen ja osoittaa mielestäni selkeää ahdistusta. Rikoin unessani nimittäin peilejä, koska oli varma, että niiden kautta paha pääsisi kimppuuni. Löysin peilejä joka paikasta, mosaiikeista, esineistä, ovista ja ikkunoista. Ja monen äärellä mietin, että onko kyseessä sittenkään peili, vaiko vain pelkkä ikkunan heijastuma. Olin selkeästi suuressa talossa, mutta peilit piti rikkoa vain kahdesta huoneesta. Vain niitä piti vartioida, ettei peilejä ilmestyisi lisää mistään. Kummallista oli se, kuinka paljon huoneissa tosiaan oli peilejä – ihan pikkuisiakin. Ja se, miten rauhallinen ja varma tunne minulle tuli, kun uskoin saaneeni kaikki peilit rikottua.

Jepjep. Ehkä se tapaamisen järjestäminen traumaterapeutin kanssa oli sittenkin hyvä asia.

Ainon tarina Kalevalassa on tuttu. Harvempi kuitenkaan tietää, että Lönnroth muokkasi sen Annista kertovasta kansanrunosta. Alkuperäisessä runossa Anni menee metsään ja kohtaa siellä Osmosen. Tapahtuu kauheuksia. Samoja kauheuksia Aino itkee Kalevalassa, vaikka Lönnroth muuttikin itse tapahtumaa niin, että Aino kohtasi metsässä Osmosen sijaan Väinämöisen ja riisui itse muka korut itseltään.

Alkuperäisessä runossa Anni tuli kuitenkin raiskatuksi. Näin Aino itkee Kalevalassa surkeuttaan vuorotellen kaikille perheensä jäsenille:

”…sitä itken, taattoseni/ sitä itken ja valitan:/ kirpoi risti rinnaltani/ kaune vyöstäni karisi/ rinnalta hopearisti/ vaskilangat vyöni päästä.” ” …sitä itken, veikko rukka/ sitä itken ja valitan:/ kirpoi sormus sormestani/ helmet kaulasta katosi/ kullansormus sormestani/ kaulasta hopeahelmet.” ”…sitä itken sisko rukka/ sitä itken ja valitan:/ kirpoi kullat kulmiltani/ hopeat hivuksiltani/ sinisilkit silmiltäni/ punanauhat päältä.” ”…sitä itken äiti rukka/ sitä, maammoni, valitan…”

Eipä tullut Ainonkaan itkulle loppua. Kaikki kauneus oli karissut. Sekä Annin että Ainon äidit yrittivät lohdutella runoissa tyttäriään aitoistaan löytyvillä helyillä, auringon kullalla ja kuun hopealla, että jos tyttäret näihin pukeutuisivat, he olisivat taas entisen veroisia. Anni hirttäytyi kapiovöihin ja Aino hukuttautui järveen.

Sitä mikä on mennyt rikki sisältä, raastettu rumaksi ja arvottomaksi, ei vaattein ja koruin voi korjata. Minä suunnittelin eilen taikamerkin piirtämistä ulko-oveeni, jotta paha ei uskaltaisi enää sisään astua. Ja toivoin sydämeni pohjasta, että olisi jokin, johon uskoa. Primitiiviset kuviot tai Jumala. Mutta ei ole mitään muuta kuin minä itse, joka voin yrittää edes itseäni suojella.

Ulospääsy on lähellä. Ainakin traumaterapeutti uskotteli niin minulle tänään. Hän suosittelee edelleen EMDR-hoitotapaa, jossa siis kipeisiin muistoihin sukelletaan terapeutin valvonnassa, ne ja kipu käydään läpi ahdistuskohtauksesta ja sekoamisesta huolimatta, ja siirretään sitten nk. junamuistoksi eli osaksi kivutonta, normaalia henkilöhistoriaa. Terapeutti lupaili, että ahdistuksen läpikäyminen kannattaa ja että EMDR:stä on hyviä tuloksia.

Kauhistuttaa jo valmiiksi, että miten ikinä uskallan mennä EMDR-tapaamiseen, kun tiedän, että silloin kaikki on kohdattava uudelleen. Kuka hullu haluaa vapaaehtoisesti tulla raiskatuksi? Ihan kuin kerta ei riittäisi sitä lajia. Ihan niin kuin se ainokainenkin tapaus ei olisi jo liikaa.

Minuun on iskenyt vimmainen halu vahingoittaa sitä paskaa. Kynsiä kasvoja, lyödä ja potkia. Kostoksi. Koska minuun sattuu vaan jatkuvasti ja häneen tuskin ollenkaan.

Tulin juuri EMDR-terapiasta. Olen täynnä lämmintä hehkua. Maailma ei satuta. Jollain kummallisella tavalla olen rajautunut niin tiukasti itseni sisään, että ympäristö on yhdentekevä.

En osaa selittää tätä. Mutta minussa on äärettömän hyvä olla. Siis minussa – kehoni sisällä. Tunnen että olen läsnä itsessäni jokaista piirtoa ja vartaloni rajaa myöten.

En ole kokenut koskaan mitään tällaista. On kuin joku painasi lämpimällä kämmenellä otsaani, pitäisi paikoillaan hellästi. Kyyneleet tulvahtavat silmiini, kun ajattelen, että minussakin on mahdollista olla turvassa. Pahan ja vieraan ulottumattomissa.

Hassua kyllä,
lystikästä, lystikästä.
Onnellinen olen,
älä kiellä itkemästä.

Kelpo nainen,
luumaan vartija
hymyilevä murjottaja,
haudankaivaja.

Sarastaa.
Hiljaa aamu.
Ei saa mekastaa.

Näin viime yönä unta, että tapasin miehen. Kyysäsin häntä rankkasateessa fillarin tarakalla. Unessa mies suuteli minua. Herättyäni olin ällistynyt, sillä en näe koskaan romanttisia tai eroottisia unia.

Äsken katsoin elokuvaa, jossa pussailtiin paljon. Vasta leffan loppuminuuteilla tajusin, ettei pussailu ällöttänyt minua. Tapaninpäivän jälkeen en ole voinut katsoa tv:stä sellaista tuntematta yletöntä kuvotusta.

Päivällä kaverini soitti yllättäen ja tahtoi tietää kaiken raiskaajasta. Kun hän kysyi raiskaajan nimeä, en yhtäkkiä muistanutkaan enää sitä suoralta kädeltä. Kaverini tuntee ihmisiä, jotka tuntevat raiskaajan. Nyt hänen missionsa on ilmeisesti vaikeuttaa tämän tyypin elämää. Säälittää tyttöystävä, joka saa piakkoin luultavasti kuulla poikaystävän salaisista tekemisistä.

Minusta tuntuu, että muistoni ovat EMDR-terapian ansiosta rakentuneet jotenkin uudelleen, näen maailman niin paljon lohdullisempana paikkana. Olen kuin pikkulapsi hämmästellessäni ympäristöni onnea. Vielä kun itse lakkaisin vartioimasta ja uskaltaisin vain olla.

Vuoden kuluttua tapahtuneesta

Elämäni on muuttunut. Siitä on tullut enemmän omani. Enemmän turvapaikka, enemmän piilo karata maailman epäkohdilta. Olen nähnyt paljon vaivaa muokatakseni elämäni tällaiseksi – suojaisaksi.

Tavallisesti en enää huomaa haavojani. En enää todellakaan mieti joka päivä kokemaani ja siksi olen harventanut tämän blogini päivittämistäkin. Että voisin irtautua. Jotta rakentuisin taas ehjäksi. Mielestäni olen onnistunut hyvin tässä tavoitteessani. Mutta sitten tulee taas se hetki, kun joku tulee liian lähelle. Tahtoo elämääni. Minua alkaa ahdistaa, on vaikea saada henkeä, sydän lyö liian kovaa ja jättää iskuja välistä. Tulee paha olo, kylmä hiki, vastustamaton tahto juosta pois. Ja näinä hetkinä muistan, että vaikka pintani on arpeutunut, sisältä olen yhä haavoilla. Vuosi ei ole korjannut minua.

Jos jonkun oikeasti merkittävän joululahjan saisin toivoa, toivoisin, että minuun kohdistuneen teon yhteydessä unohdettaisiin määrite seksuaalinen hyväksikäyttö ja puhuttaisiin asiasta sen oikealla nimellä: raiskaus.

Se paska muuten hengailee Facebookissa. Minä olen yhä vankkumaton päätöksessäni, en anna hänelle ikinä anteeksi. Viime kertainen asianajajan kanssa kyhätty vastavalitusrustailu antoi tarpeeksi selkeän kuvan siitä, millaiset ihmiset näitä tekoja tekevät: läpipahat.

Joulun kanssa on vaikeaa tänä vuonna. Paitsi vuosipäivä, sen tekee hankalaksi myös syy, jonka takia koko juhlaa juhlitaan. Ennen raiskaustani uskoin vielä jollain tavalla kristinuskon Jumalaan. Oli helppo katsoa enkelikoristeita, seimeä, laulaa uskonnollisia lauluja ja kuunnella uskonnollisia puheita. Mutta kulunut vuosi on muuttanut käsityksiäni Jumalasta ja jumaluudesta. Olen itsekin hämmästynyt, löydettyäni sisältäni vahvasti epäilevän agnostikon.

On kuitenkin sanottava, että mitä tyhjempi paikka maailma on etsiä tukea ja apua, sitä enemmän koen seisovani omilla jaloillani. Ja siitä olen ylpeä. Muutama viikko eteenpäin ja samaan aikaan viime vuonna pinnistin kaikki voimani, jotten työpaikan sijaan olisi kävellyt aamuisin jokeen. Muistan yhä sen, miten itku viimein tuli, ja haudoin umpeen muurautuneet silmäni auki aamuisin jääkylmillä cola-tölkeillä. Ja nyt olen tässä.

Uskon, että vielä tulee sekin päivä, kun haavani ovat parantuneet myös sisältäni. Ja kaikkien muiden raiskattujen sisältä. Kun vaan ymmärtää yrittä eteenpäin juuri sen verran kerrallaan kuin sillä hetkellä on mahdollista. Niin sekunnit pikkuhiljaa kasvavat minuuteiksi, joskus myöhemmin tunneiksi, vuorokausiksi, viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi. Kun voimat kasvavat.

Minä kuljen kohti tulevaisuutta yhä vain muutaman päivän kerrallaan. Mutta kun muistaa, miten seuraavan sekuntinkin eläminen tuntui mahdottomalta, tämä on luksusta.

Lähteet

Elävältä tapetun päiväkirja
Trauma ja dissosiaatio -sivustolla olevat otteet Elävältä tapetun päiväkirja -blogista on julkaistu blogin pitäjän luvalla. Lähteenä käytetty blogi on sittemmin poistettu.

Lue lisää

Jaa artikkeli:

  • Tuoreimmat ARTIKKELIT

    SUOSITUIMMAT