Kaikilla näillä vakavien dissosiaatiohäirioiden hoitomalleilla on perusteena seuraavat periaatteet:
- Dissosiaatio- ja traumaperäisten oireiden hillitseminen ja potilaan toimintakyvyn lisääminen
- Traumaattisten kokemusten työstäminen
- Persoonallisuuden osien keskinäisen yhteistyön parantaminen ja lopulta sulauttaminen toisiinsa prosessissa, jota kutsutaan integraatioksi.
Koska dissosiaatiohäiriö on pitkäaikaisen traumatisaation tulos, suositellaan sen hoidossa käytettäväksi kolmivaiheista hoitomallia, joka käydään tarkemmin lävitse toisaalla. Tässä osiossa keskitytään erityispiirteisiin, joita toisistaan hyvin erillään olevat persoonallisuuden osat aiheuttavat.
Kommunikaation lisääminen
Vakauttamisvaiheeseen tavallisesti kuuluu, että persoonallisuuden osat alkavat tutustua toisiinsa. Vain harvoin on mielekästä antaa osien olla erillään ja yrittää tasata potilaan elämää muilla tavoin.
Kun potilas tulee paremmin tietoiseksi muista persoonallisuuden osista, yleinen kaaos ja ajan menetys vähenee, kun osat voivat jälkikäteen kertoa toisilleen, mitä he ovat tehneet esillä ollessaan.
Osat voivat myös sopia keskenään, kuinka jakavat päivittäiset askareet, ja ketkä saavat milloinkin olla esillä. Vastoin yleistä luuloa sivupersoonat yleensä tuntevat toisiaan jo hoitoon tullessaan; myös näennäinen pääpersoona on osista tietoinen, mutta saattaa aktiivisesti kieltää ja peitellä muiden olemassaoloa.
Osien tutustuttaminen toisiinsa ei tarkoita, että potilas ylikuormittuisi traumamuistojen laukeamisen seurauksena. Erityisesti dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä osat toimivat kuin itsenäiset persoonat, eikä heillä ole tarvetta jakaa kantamiaan muistoja ilman erityistä syytä.
Yhteistyön lisääminen hoidon alussa ja vähitellen lisäämällä
Aluksi yhteistyötä lisätään päiväosien (ANP) kesken arkipäivän tilanteissa. He voivat esimerkiksi neuvotella, millaista ruokaa haluavat syödä, millaisia vaatteita pitää minäkin viikonpäivänä, tai milloin kukakin saa aikaa toteuttaa omia harrastuksiaan.
Yhteistyötä ulotetaan vähitellen persoonallisuuden osiin, jotka ovat lähimpänä ANP-osia. Koska persoonallisuuden osat ovat usein järjestäytyneinä ryhmiin, on hyvä lisätä yhteistyötä ja yhteistä tietoisuutta (”co-consciousness”) ensin ryhmän jäsenten kesken, ja tuoda sitten samankaltaisia ryhmiä lähemmäs toisiaan.
Erityisesti persoonallisuuden osien ollessa hyvin itsenäisiä (kuten dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä) on terapeutin tärkeä muistaa, että he kuitenkin ovat saman henkilön eri puolia.
Vaikka osien näkemystä erillisistä henkilöistä samassa kehossa on kunnioitettava, siihen ei pidä mennä mukaan. Vaikka niiden toimia ei hyväksyisikään, on kaikkia osia – myös aggressiivisia ja itsemurhahakuisia – kohdeltava tasa-arvoisina minän eri puolina, ja nähtävä niiden olemassaolon tärkeys kokonaisuuden selviämiselle.
Sen sijaan, että osat vuorotellen hallitsevat kehoa ja aiheuttavat toisilleen kaaosta, on tärkeä saada heidät tekemään yhteistyötä.
Lapsiosat
Vakavissa dissosiaatiohäiriöissä on tyypillistä, että potilaalla on runsaasti lapsen tasolla toimivia persoonallisuuden osia. Nämä ”lapset” saattavat olla hyvin tarvitsevia ja traumatisoituja ja herättää hoivavietin sekä syvää sääliä. Vaikka lapsiosia tulee kohdella hyvin, menetetyksi vanhemmaksi ryhtyminen ei ole potilaalle hyväksi ja usein lisää osien eriytyneisyyttä.
Tue mieluummin ”aikuisia” persoonallisuuden osia lapsiosien hoitamisessa. Toinen persoonallisuuden osa voi olla läsnä lapsiosan ollessa esillä, ja osat voivat (terapeutin avustuksella) sopia, kuinka rauhoittaa lasta tämän ollessa järkyttynyt.
Kuinka lisätä osien välistä kommunikaatiota?
- Pidä päiväkirjaa. Kutsu muita osia kirjoittamaan. Voit myös kirjoittaa muille osille (ystävällismielisen) kirjeen.
- Jätä paperia ja kyniä esille, jotta osat voivat esillä ollessaan piirtää tai kirjoittaa sinulle. Voit myös jättää viestejä näkyviin paikkoihin (peili, jääkaapin ovi tms.) ja pyytää osia vastaamaan.
- Terapeutti tai läheinen ystävä voi nauhoittaa toisten osien kertomuksia, jos menetät aikaa heidän esillä ollessaan.
- Tee (”omana itsenäsi”) asioita, joista tiedät toisten osien pitävän: maalaa, siivoa, käy kirkossa, keinu tai syö tiettyä ruokaa.
- Kun tunnet toisia, järjestä tietty aika päivästä, jolloin tietyt osat (esim. ”lapset”) saavat touhuta omiaan. Tämä vähentää todennäköisyyttä, että osa astuu esiin sopimattomassa tilanteessa (työ, lääkärin vastaanotto tms.).
- Remontoikaa sisäistä maailmaa: tuokaa turvapaikkoja lähemmäs toisiaan, rakentakaa teitä, vetäkää kuviteltu puhelinlinja talosta toiseen, tehkää yhteinen kokoontumisalue, luokaa lapsiosille leikkialueita. Kannusta osia vetäytymään maailmaan, kun hetki ei ole sovelias niiden esiintulolle.
- Älä kiellä muiden osien olemassaoloa tai vaadi, että he ovat sinulle alisteisia - tämä johtaa kaaoksen lisääntymiseen. Kohtele jokaista tasaveroisina minäsi osina; kaikilla on tehtävä ja kaikkia tarvitaan. Tehkää kompromisseja ja neuvotelkaa. Kaikki eivät voi saada kaikkea yhtäaikaa.
Tutustuessasi toisiin osiin
Ajatus toisiin osiin tutustumisesta on usein pelottava – jos niiden ominaisuudet olisivat olleet hyväksyttäviä, ei persoonallisuutta ylipäänsä olisi tarvinnut jakaa eri paloihin. Tutustuessasi persoonallisuutesi eri puoliin voit miettiä seuraavia kysymyksiä:
- Mitä hyviä ominaisuuksia osassa on?
- Mitä ominaisuuksia pelkäät/häpeät?
- Miksi olet tarvinnut ja tarvitset juuri tätä osaa?
- Mikä on pahin asia, mikä voisi tapahtua, kun tutustut kyseiseen osaan? Entä mikä paras?
- Kuinka voitte molemmat hyötyä siitä, että teette yhteistyötä?
Trauman työstäminen
Traumaa työstettäessä osat jakavat vähitellen järkyttäviä tapahtumia keskenään. Tavoitteena on, että jokainen osa saa tiedon tapahtuneesta ja myöntää sen tapahtuneen myös itselleen, ei vain toiselle osalle. Potilaan on siis sen lisäksi, että kuulee lapsiosan kertovan, kuinka tämä joutui todistamaan ja myöhemmin itse kokeilemaan pornovideon tekniikoita, myös ymmärrettävä, että myös hän koki tilanteen.
Traumaa käsitellessä edetään ryhmä kerrallaan. Aluksi voi olla hyvä, että terapeutti käy tapahtumaa ensin läpi traumaa kantavan persoonallisuuden osan kanssa ja pyytää tätä sitten kertomaan tapahtuman muille osille. Toiset osat voivat myös astua edemmäs ja kuunnella, kuinka trauman kantanut osa kertoo tapahtumista terapeutille. Jos samassa tapahtumassa on ollut osallisena monta eri osaa, voivat osat ensin keskustella tai kirjoittaa tapahtumasta keskenään, ja käydä sen sitten yhdessä läpi terapeutin kanssa.
Traumoja käsiteltäessä on tärkeää, että siihen osallistuvat osat ovat tarpeeksi vahvoja muistojen ja niiden aiheuttamien tunteiden kestämiseen. Jos yksi osa on hyvin traumatisoitunut ja tuen tarpeessa, mutta potilaan yleinen elämäntilanne ja muiden osien jaksaminen on huono, on parempi auttaa tätä osaa muista erillään samalla, kun toisten osien toimintakykyä ja jaksamista parannetaan.
Kun varsinaisia muistoja käsitellään, osat, jotka eivät osallistu muistojen jakamiseen, voivat vetäytyä turvapaikkoihinsa.
Persoonallisuuden osien yhteen sulauttaminen eli integraatio
Erillään olevien osien, sivupersoonien, sulauttaminen yhdeksi persoonallisuudeksi nähdään hoidon lopullisena päämääränä. Erityisesti potilaat, joilla osat ovat hyvin eriytyneitä, kuitenkin usein vastustavat integraatiota. He näkevät toiset osat usein erillisinä henkilöinä, ja integraation näiden murhaamisena ja oman sisäisen tukiverkkonsa katoamisena.
Integraation on useissa tutkimuksissa todettu johtavan pysyvimpään hoitotulokseen ja parhaaseen toimintakykyyn. Täydelliseen integraatioon etenee kuitenkin suhteellisen harva. Hoidon päämääränä onkin hyvä aluksi pitää persoonallisuuden osien yhteistyön parantamista. Vasta, jos tämä näyttää toimivan ja traumamuistojen käsittely on edennyt suhteellisen onnistuneesti, kannattaa täydellisen integraation mahdollisuutta harkita.
Pysyvä yhdistyminen on mahdollista vasta, kun osat ovat siihen valmiit. Pakotettu integraatio ei koskaan ole pysyvä; tämä johtaa vain osien ”piiloutumiseen” tai näennäiseen yhdistymiseen, joka purkautuu ennemmin tai myöhemmin.
Osien yhdistymistä tapahtuu yleensä itsestään jo traumamuistoja työstettäessä: kerrottuaan tarinansa ja jaettuaan kantamansa traumataakan erityisesti huonosti eriytyneet osat (kuten useat lapsiosat) usein yhdistyvät toisiin osiin.
Vahvasti eriytyneiden osien (esim. aikuiset ANP-osat) yhdistyminen vaatii usein erityistä apua. Erilaiset yhdistymiseen liittyvät vertauskuvat ovat usein avuksi: osat voivat esimerkiksi seistä ringissä, pitää toisiaan käsistä kiinni ja kävellä kohti ringin keskustaa, kävellä kohti valkoista valoa tai halata toisiaan.
Hoito ei lopu persoonallisuuden osien yhdistymiseen. Integraation jälkeen potilaan on opittava uudenlaisten, muuhun kuin dissosiaatioon perustuvien puolustuskeinojen käyttöä, jotta tila ei stressitilanteessa uusiudu.
Lisäksi huomiota kiinnitetään muihin vaiheen 3 tavoitteisiin, kuten ihmissuhteisiin, seksuaalisuuteen ja päivittäisen elämän normalisoimiseen. Yhdistymisen katsotaan olevan pysyvä, kun sivupersoonia ei ole ilmennyt kahden vuoden kuluttua integraatiosta.
Katso myös: Guidelines for Treating Dissociative Identity Disorder in Adults
Lähteet
- Van der Hart, O; Nijenhuis, E. & Steele, K. 2006: The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. Norton&co, London.
- Kaplan, HI; Sadock, B & Grebb JA 2003: Dissociative disorders. Teoksessa Synopsis of Psychiatry. Lippincott Williams & Wilkins, New York. S. 677-691
- Guidelines for Treating Dissociative Identity Disorder in Adults (2010) International Society for the Study of Trauma and Dissociation
Lue lisää
- Dissosiaatio
- Dissosiaatio
- Trauman hoito
- Dissosiaatio, Suositellut
- Dissosiaatio
- Trauman hoito
- Trauman hoito
- Dissosiaatio
- Dissosiaatio
- Dissosiaatio
- Dissosiaatiohäiriöt, Traumanjälkeiset reaktiot, Uutiset
- Trauman hoito, Yleinen
- Trauman hoito, Traumanjälkeiset reaktiot, Yleinen
- Trauman hoito
