Mikä on vakava dissosiaatiohäiriö?

Vakavat dissosiaatiohäiriötKompleksiset dissosiaatiohäiriöt

Sivujen tämä osio keskittyy dissosiaatiohäiriöihin, joissa potilaan persoonallisuuden osat ovat toisistaan niin erillään, että niiden eriytyneisyys ja itsenäisyys on huomattava. Ylläpito luokittelee rakenteellisen dissosiaatioteorian pohjalta tähän ryhmään DSM-IV:n dissosiatiivisen identiteettihäiriön sekä tyypin I tarkemmin määrittelemättömän dissosiatiohäiriön, jossa potilaalla on dissosiatiivisen identiteettihäiriön kaltainen häiriö. Häiriöt ovat seurausta toistuvasta lapsuusajan traumatisaatiosta, ja niissä on läsnä oireita monesta ”yksinkertaisemmasta” dissosiaatiohäiriöstä, kuten depersonalisaatiohäiriöstä ja dissosiatiivisesta amnesiasta. Lisäksi on tavallista, että henkilöllä on lisäksi joukko muunlaisia mielenterveyden häiriöitä, kuten masennusta, ahdistuneisuutta, syömishäiriöitä tai päihteiden väärinkäyttöä.

Vakavien dissosiaatiohäiriöiden yleisyys

Dissosiaatiohäiriöiden ilmaantuvuuden arviot vaihtelevat. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön esiintyvyyden on arveltu normaaliväestössä olevan noin 0,4-1 %, ja psykiatrisessa aineistossa se on eri lähteiden mukaan 5-21 %.(5, 6, 7, 8) DID:n kaltaisten häiriöiden esiintyvyydestä ylläpito on löytänyt huonosti tietoa, mutta ne lienevät suhteellisen yleisiä.(7) Tilastojen mukaan dissosiaatiohäiriöt ovat yleisempiä naisilla, mutta on epäselvää, onko ero todellinen, vai tunnistetaanko häiriö miehillä huonommin.

Vaikka kyseessä on näinkin yleinen oireilu, tietämys dissosiaatiohäiriöistä on Suomessa edelleen heikko. Lisäksi, koska häiriön oireet muistuttavat tai siihen liittyy joukko muita psykiatrisia oireita, se diagnosoidaan usein väärin. Putnamin ja Rossin aineiston(1) mukaan tyypillinen DID-potilas viettää psykiatrisessa hoitojärjestelmässä keskimäärin 7 vuotta ennen oikeaa diagnoosia. Tätä ennen hän on saanut tavallisesti kolme vaihtoehtoista taudinmääritystä.

Syyt

Dissosiaatiohäiriöiden kehittymisen syynä on käytännössä aina lapsuusiän vakava trauma, joka on alkanut herkässä kehitysvaiheessa, yleensä ennen 5-8 vuoden ikää, ja jatkuu pitkään, yleensä useiden vuosien ajan. Tyypillisiä tällaisia traumoja ovat

  • Fyysinen pahoinpitely, emotionaalinen laiminlyönti ja/tai seksuaalinen hyväksikäyttö
  • Perheväkivalta
  • Sota
  • Kidnappaus, kidutus
  • Toistuvat lääketieteelliset toimenpiteet, jotka jatkuvat pitkään ja joihin lasta ei ole valmisteltu

Lapset toipuvat raskaistakin kokemuksista hyvin, jos he saavat asianmukaista tukea ja ymmärrystä lähiympäristöstään. Dissosiaatiohäiriön kehittymiseen johtaakin usein lapsen saaman tuen puute sekä traumaan liittyvä salailu ja häpeä tai trauman kieltäminen. Trauman aiheuttaja on myös usein jokin lapselle läheinen henkilö, johon lapsen on ristiriitaisesti pakko turvautua. Joidenkin lähteiden mukaan myös ahdasmielinen uskonnollisuus altistaa häiriön kehittymiselle.

Alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön näyttäisi olevan perinnöllinen. Toisinaan häiriöt ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle traumatisoitujen vanhempien ”opettaessa” tiedostamattaan lapset käyttämään dissosiaatiota pääasiallisena puolustuskeinona.

Kliininen kuva

Vakavien dissosiaatiohäiriöiden ydinoireita ovat omaelämänkerralliseen muistiin keskittyvät muistivaikeudet, depersonalisaatio- ja derealisaatio-oireet sekä ongelmat oman identiteetin hahmottamisessa.

Amnesia (muistinmenetys) on tavallinen kaikissa dissosiaatiohäiriöissä. Sen laajuus vaihtelee: henkilöllä saattaa olla huomattavia muistikatkoja menneisyydessään, tai hän ei muista lähihistorian tapahtumia, joissa hänen tiedetään varmuudella olleen mukana. Hän ei esimerkiksi muista lapsuuden ikäviä kokemuksia tai muita traumaattisia tapahtumia, valmistujaisia tai häitään, tai muistikuvat jostakin perheenjäsenestä puuttuvat häneltä kokonaan tai lähes kokonaan.

Depersonalisaatio- ja derealisaatio-oireisiin kuuluu joukko tuntemuksia, joille on yhteistä oman kehon ja henkisten prosessien (depersonalisaatio) tai ympäröivän maailman (derealisaatio) hahmottamisen häiriöt. Henkilöstä saattaa tuntua, että hän on itsestään irrallaan, elää unessa tai ”lasin takana”, ympäröivä maailma kasvaa (makropsia) tai kutistuu (mikropsia) tai, että kaikki hänessä ja hänen ympärillään on epätodellista.

Identiteetin hämärtymisen tai vaihtumisen kokemukset: potilaalla saattaa vaikeuksia muistaa omia henkilötietojaan (nimi, ikä), hän saattaa kokea toisen identiteetin läsnäolon kehossaan, kuulla tämän äänen päänsä sisällä tai tuntea, että vieras identiteetti ottaa vallan hänen käytöksestään.

Käytännössä vakavan dissosiaatiohäiriön tunnistaminen on haasteellista. Potilas usein häpeää ja peittelee dissosiaatiohäiriön aiheuttamia oireita, ja muut mielenterveysongelmat usein peittävät ja naamioivat taudinkuvaa. Tyypillisiä liitännäisongelmia ovat

  • Masennusoireet, kuten alakulo, väsymys, aloitekyvyttömyys, unihäiriöt ja itsemurha-ajatukset
  • Ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöt, erilaiset pelot
  • Itsensä vahingoittaminen, joka voi liittyä depersonalisaatiojaksoihin
  • Syömishäiriöiden oireet: vääristynyt ruumiinkuva, nälkiintyminen, pakonomainen liikunta, ahmiminen ja ruoansulatuskanavan tyhjentäminen oksentamalla tai ulostuslääkkeillä sekä hormonitasapainon häiriöt
  • Runsaat somaattiset (ruumiilliset) oireet, joille ei löydy lääketieteellistä selitystä
  • Päihteiden väärinkäyttö
  • Traumaperäiset oireet, kuten trauman uudelleen eläminen painajaisina tai takaumina, tiettyjen asioiden välttely, lisääntynyt valppaus ja emotionaalinen turtumus.

Toissijaisia viitteitä vakavan dissosiaatiohäiriön olemassaolosta:

  • Lapsuusiän kaltoinkohtelu, heitteillejättö tai seksuaalinen hyväksikäyttö
  • Muistiaukot
  • Huono ajantaju
  • Itsetuhoinen käytös
  • Huono hoitovaste (potilas on reagoinut vähän tai ei lainkaan aiemmille hoitoyrityksille)
  • Nopeasti vaihtuvat psyykkiset ja fyysiset oireet tai hyvin nopeat mielialavaihtelut
  • Potilas täyttää tai lähes täyttää tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön kriteerit
  • Positiiviset psykoottiset oireet (aistiharhat, harhaluulot)
  • Ei ajatushäiriötä (viittaa häiriöön, jossa kuuluvat mm. irralliset ja epäjohdonmukaiset ajatuskulut ja uskomus, että henkilön ajatuksia levitetään tai niihin voidaan vaikuttaa ulkopuolelta)
Vakavien dissosiaatioihäiriöiden ja B-ryhmän persoonallisuushäiriöiden erot

Joidenkin vakavaa dissosiaatiohäiriötä potevien käytös saattaa muistuttaa persoonallisuushäiriötä, kun potilaan käytöstä vuorotellen hallitsevien persoonallisuuden osien toimet saavat käytöksen näyttämään päämäärättömältä ja ailahtelevalta. B-ryhmän persoonallisuushäiriöiksi kutsutaan häiriöitä, joita sairastavien käytös on tyypillisesti dramaattista, impulsiivista ja tunteisiin vetoavaa; näihin luetaan tunne-elämältään epävakaa, epäsosiaalinen, huomiohakuinen ja narsistinen persoonallisuus. Potilas saattaa täyttää myös muiden ryhmien persoonallisuushäiriöiden kriteerit. Dissosiaatiohäiriön ei periaatteessa tarvitse sulkea pois persoonallisuushäiriön taudinmääritystä, mutta se on tärkeä tunnistaa oireiden alta, sillä pelkän persoonallisuushäiriön hoito ei tällöin tuota tulosta.(2)

Hollantilainen tutkimus, joka vertaili vakavien dissosiaatiohäiriöiden ja B-ryhmän persoonallisuushäiriöi-
den ilmiasun eroja totesi, että dissosiaatiohäiriöisillä on keskimäärin huomattavampi ja aiemmin alkanut traumatausta, enemmän muistamattomuutta omalle käytökselleen (sekä ”hyvät”, ”pahat” että neutraalit teot) ja enemmän positiivisia psykoosioireita (hallusinaatiot, harhaluulot). Lisäksi dissosiaatiohäiriöissä tyypillinen identiteetin hämärtyminen, vaihtuminen tai fragmentaatio on persoonallisuushäiriöissä vähäisempää. Dissosiaatio-oireita ja poikkeuksellisia tajunnantiloja mittaavilla asteikoilla (esim. DES, SCID-D-haastattelu) dissosiaatiohäiriöisten pistemäärät ovat persoonallisuushäiriöisiä korkeampia, joskin monet kuvatuista oireista ovat yleisiä myös tietyissä persoonallisuushäiriöissä. Dissosiaatiohäiriöi-
nen potilas voidaan myös hypnotisoida herkästi.(2,3)

Vakavat dissosiaatiohäiriöt ja psykoosit

Vakava dissosiaatiohäiriö saatetaan sekoittaa psykooseihin erityisesti, koska sille on tavallista positiiviset psykoottiset oireet (kuulohallusinaatiot ja muut aistiharhat, harhaluulot). Lisäksi potilaan kuvaus sisäisestä todellisuudestaan (mielikuvitusmaailma, jossa persoonallisuuden osat elävät, tunne, että joku ottaa vallan käytöksestä) voi johtaa dissosiaatiohäiriöt huonosti tuntevan epäilemään psykoosisairautta. Toisaalta dissosiatiiviset oireet ovat tavallisia psykooseissa. Rossin ja Putnamin aineistosta 70 % tutkimukseen osallistuneista dissosiaatiohäiriöpotilaista oli aiemmin saanut diagnoosikseen skitsofrenian, skitsoaffektiivisen häiriön tai muun psykoottisen häiriön.

Skitsofrenian oirekyselyissä on tavallista, että dissosiaatiohäiriössä positiivisista oireista saadut pisteet ovat keskimäärin korkeammat kuin skitsofreniapotilailla; sen sijaan negatiivisia oireita (tunteiden latistuminen, puheen köyhtyminen, apatia) on vähän. Ajatushäiriötä ei ole. Hallusinaatiot liittyvät tyypillisesti potilaan kokemiin traumoihin joko suoraan tai epäsuorasti (esim. itsesyytöksistä johtuvat näyt siitä, että tulee poltetuksi helvetissä). Toisten persoonallisuuden osien ”äänet” koetaan tulevan pään ”sisältä” ja toisin kuin psykooseissa, oudoista paikoista (tuuletusaukko, televisio, naapuripöytä) tulevat äänet ovat harvinaisia. Eri persoonallisuuden osilla voi olla todellisuudesta poikkeava käsitys esimerkiksi ruumiistaan, iästään tai ympäristöstään, mutta nämä oireet usein muuntuvat tai katoavat osien vaihtuessa, ja vastaavat huonosti antipsykoottiseen lääkehoitoon.(3)

Vakava dissosiaatiohäiriö voi muistuttaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai lievempää mielialan aaltoiluhäiriötä, joissa potilaan mieliala vuorottelee epänormaalin iloisen ja masentuneen välillä. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön käytetty lääkehoito ei yleensä kuitenkaan tehoa disssosiaatiohäiriöön kuin suggestiomielessä (potilas uskoo lääkkeen vaikutukseen, jolloin oire lievittyy).

Dissosiaatiohäiriön näytteleminen

Erityisesti Yhdysvalloissa on ollut tapauksia, joissa rikosoikeudellisissa tilanteissa syytetty on vedonnut dissosiatiivisen identiteettihäiriön olemassaoloon, jotta hänen todettaisiin syyntakeettomaksi. Suomessa dissosiaatiohäiriöiden tavoitteellinen näytteleminen on harvinaista, koska tila tunnetaan huonosti. Häiriön teeskentelystä voivat antaa viitteitä dramaattinen oirekuva, hyvin korkeat DES- (yli 70 %) tai SCID-D– pistemäärät, dissosiaatio-oireiden puuttuminen aiemmasta henkilöhistoriasta ja puuttuva hypnotisaatioherkkyys.

Diagnoosi

Dissosiaatiohäiriön diagnoosi perustuu pääosin haastatteluun. Potilaalta on hyvä kysyä

  • Amnesia- pakkovaellus- (äkillinen, odottamaton matkustus pois kotoa) depersonalisaatio- ja itsehypnoosikokemuksista
  • Ajatuksista, tunteista tai käytöksestä, jota potilas ei koe omikseen
  • Identiteetin hämärtymis- ja vaihtumiskokemuksista, äkilliseltä ikätasolta taantumisesta, kuulohallusinaatioista
  • Mahdollisesta traumataustasta ja traumanjälkeisistä oireista. Dissosiaatiohäiriöisen kuvaukset traumatapahtumista ovat tyypillisesti onttoja ja tunnekylmiä, tai hän muistaa tapahtumat huonosti. Toisaalta hän voi nopeasti siirtyä ulkokohtaisesta raportoinnista voimakkaaseen trauman uudelleen elämiseen.

Haastattelun apuna voidaan käyttää erilaisia dissosiaatioherkkyyttä ja hypnotisoitavuutta mittaavia kyselyitä ja testejä, joista osa on esitelty toisaalla näillä sivuilla.
[divider]
Lähteet: 

  1. Ross, Colin A. 1997: Dissociative Identity Disorder: Diagnosis, Clinical Features, and Treatment. John Wiley & Sons, New York.
  2. DELL, P1998: Axis II Pathology in Outpatients with Dissociative Identity Disorder. Journal of Nervous & Mental Disease. June 186(6) p.352-356. Abstract
  3. Boon, S & Draijer, N 1993: The Differentation of Patients with MPD or DDNOS from Patients with a Cluster B Personality Disorder. Dissociation. June-Sept. Vol. VI. No. 23. Lue koko artikkeli (PDF-tiedosto)
  4. Van der Hart, O; Nijenhuis, E. & Steele, K 2006: The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. s. 119-123. Norton&co, London.
  5. Kaplan, HI; Sadock, B & Grebb JA 2003: Dissociative disorders. Teoksessa Synopsis of Psychiatry. Lippincott Williams & Wilkins, New York. S. 677-691
  6. Akyuz G, Dogan O, Sar V, Yargic LI, Tutkun H 2000: Frequency of dissociative identity disorder in the general population in Turkey. Compr Psychiatry 41:216–22
  7. Vedat Şar; Gamze Akyüz & Orhan Doğan 2007: Prevalence of dissociative disorders among women in the general population. Psychiatry Research Vol. 149 (1-3) s.169-176 Abstract
  8. Tapio Lipsanen 2005: Dissosiaatio psykiatrisena ilmiönä. Suomen Lääkärilehti vsk 60, s.18–19 Lue koko artikkeli

Järjestelmän kartoittaminen

Kaksi ilmaisua, joilla potilaat usein kuvaavat kokemuksiaan vakavista dissosiaatiohäiriöistä, ovat kaaos ja hämmennys. Moni on skeptinen ajatukselle, että hänen sisäinen järjestelmänsä olisi luotu loogiselle pohjalle. Useimmiten dissosiaatiohäiriöiden identiteettijärjestelmät ovat kuitenkin mielensisäisen insinööritieteen mestariteoksia. Osa on tiukasti hallinnoituja tarkkoine kommunikaatio- ja kumppanuus (”co-existence”) -sääntöineen, jotka rajaavat tietoisuutta ja pitävät järjestelmän turvassa; toiset taas käsittämättömiä sekamelskia, joiden logiikkaa on mahdoton hahmottaa – jälleen päämääränään järjestelmän turvallisuus.

Tekemällä identiteettijärjestelmästä kartan sinä (ja terapeutti) voitte löytää järjestyksen kaaoksessa, ja alkaa tehdä töitä sen pohjalta. Huomaa kuitenkin, että turvallisuus on järjestelmän pääprioriteetti; tämän vuoksi nimien, olosuhteiden, kommunikaation ja muun vastaavan tiedon paljastaminen voi osasta tuntua liian vaaralliselta. Kunnioita persoonallisuuden osien toiveita; anna osan pysyä anonyyminä, jos hän sitä toivoo.

Tee kirja itsestäsi. Kerää jokaisesta identiteetistä/persoonallisuuden osasta materiaalia erillisille papereille, ja sido paperit yhteen. Jokaiselle osalle voi valita oman värisen paperin. Voit myös käyttää esimerkiksi ystäväkirjaa, luonnoslehtiötä, vihkoa, valokuva-albumia tai tehdä kunnollisen kirjan, jossa on paksut ja hienot kannet. Persoonallisuuden osat voi ryhmitellä eri joukkoihin vaikkapa iän tai tehtävän perusteella. Mainita voi esimerkiksi iän, ”syntymä”vuoden ja -tarkoituksen, taidot, harrastukset ja lempiasiat sekä liittää mukaan piirustuksen tai valokuvan osasta. Osat voivat itse tehdä omat sivunsa, johon voi jättää tilaa toisten osien ja läheisten ystävällisille kommenteille.

Sisäinen talo. Jos sisäinen maailmasi on rakennus (talo, linna jne.), voitte hahmotella sen pohjapiirroksen. Jokainen persoonallisuuden osa voi kuvata huoneensa sanoin, piirustuksin tai lehdestä leikatuilla kuvilla. Huoneen sisustus voi antaa vihjeitä asukkaan eri piirteistä, ja sen sijainti talossa (ullakko, komero portaiden alla) asukkaan asemasta järjestelmässä. Saatat huomata, että huonejärjestys, käytävät, oviaukot ja ikkunat symboloivat hyvinkin tarkasti osien keskinäisiä suhteita ja kommunikaatiokykyä. Jos näin on, talon uudelleen suunnitteleminen voi olla hyvä tapa löytää uusia osia ja lisätä kommunikaatiota järjestelmän sisällä.

Minän kerrokset. Tämä harjoitus on erityisen hyvä, jos järjestelmä on kovin laaja ja monimutkainen. Piirrä jokainen järjestelmän kerros (ja mahdollisesti mainitse sillä sijaitsevat identiteetit/persoonallisuuden osat) läpinäkyvälle paperille (silkkipaperi, leivinpaperi tms.) ja sido sivut yhteen. Jokaiselle persoonallisuuden osalle voi piirtää oman symbolin, ja osien keskinäisiä suhteita voi hahmotella erilaisilla viivoilla (pisteet, aalto, sahanterä).

Piirakkadiagrammin piirtäminen auttaa hahmottamaan, että kaikki ovat kokonaisuuden osia. Piirtäessäsi pohdi muun muassa palojen asemaa (kuka on sydämessä, kuinka ison alueen kukin vie), minkä värisiä palat ovat, kuinka tiiviit ovat palojen reunat ja menevätkö ne päällekäin.

Tee kollaasi. Etsi lehdistä ja valokuvista kuvia jokaisesta persoonallisuuden osasta sekä niiden tunteista, käytöksestä ja tehtävistä ja liimaa ne suurelle pahville. Voit myös liittää mukaan piirustuksia, symboleita tai esimerkiksi tyhjiä pakkauksia, kuivatettuja kukkia ja lehtiä. Kuten piirakkadiagrammi, myös kollaasi tarjoaa kuvan paloista muodostuvasta kokonaisuudesta. Kun kollaasi on valmis, voit laminoida tai kehystää sen.

Piirrä sukupuu. Voit esimerkiksi piirtää syntymäpersoonan siemeneksi, josta puu versoaa ylöspäin ja osia symboloivat oksat haarautuvat järjestyksessä, jossa ne jakautuivat pääpersoonasta ja mahdollisesti vielä edelleen uusiksi osiksi. Voit myös piirtää oksat ryhmiin symboloimaan eri identiteettiryhmiä.

Palapelin voi tehdä eri tavoilla. Voit tehdä suurennetun kuvan itsestäsi ja leikata sen paloiksi, jolloin jokainen pala edustaa eri persoonallisuuden osaa. Voit kirjoittaa yksityiskohtia osista palojen taakse, tai kuvata niiden ominaisuuksia kuvapuolelle esimerkiksi eri värein. Voit myös leikata suuren pahvin palasiksi ja piirtää kuvan itse korostaen jokaista osaa erikseen. Voit koota palapelin heti tai sitä mukaa, kun osat kertovat tarinansa ja alkavat komminikoida kanssasi.

Suunnittele mandala. Aloita piirtämällä jokainen persoonallisuuden osa pisteenä, ja yhdistä sitten pisteet toisiinsa eri viivoin, jotka kuvaavat erilaisia suhteita: sukulaisuus, kommunikaatio, toisien osien täydentäminen ja niin edelleen.

Kirjoita lista. Jotkut järjestelmistä ovat niin monimutkaisia ja fragmentoituneita, että nimilista eri osista on ainoa järkevä vaihtoehto. Suurissa järjestelmissä persoonallisuuden osat ovat kuitenkin usein ryhminä, jolloin jonkin yllä kuvatun harjoituksen soveltaminen jokaiseen ryhmään erikseen saattaa toimia.

 
[divider]
Lähteet: 
M.A.H. Network – Sara Lambert: Mapping Your System (Huom: sivusto on poistettu)

Dissosiaation käyttö toipumisprosessissa

Vaikka traumamateriaalin työstäminen on tärkeää, itsensä venyttäminen kestokyvyn rajoille ei juuri ole perusteltua. Terapian tarkoitus ei ole traumatisoida selviytyjää lisää, ja kokeneet terapeutit pitävätkin sopivassa tahdissa etenemistä onnistuneen hoidon kulmakivenä. Raskaan muiston työstäminen pidemmälle, kuin mitä itse pystyy kestämään, ei kuulu traumaterapiaan, koska se ei huomioi selviytyjän valmiutta työstää vaikeita kokemuksia, saattaa johtaa dissosiaation lisääntymiseen ja terrorisoida sisäisen tasapainon itsemurhahakuisuuteen asti.

Siksipä vatvottuasi koko viikonlopun uusien, kauheiden muistikuvien kanssa ja kokiessasi, ettei prosessi enää ole kovinkaan parantava – seis! Kiinnitä huomio muualle, dissosioi, etäännytä itsesi muistosta.

Jos annat itsellesi luvan toimia näin ennen kuin tilanne on edennyt liian pitkälle, vältät ajautumisen epätoivoon ja epäterveellisten selviytymismekanismien, kuten itsetuhoisuuden, syömishäiriöiden tai päihteiden käytön, tarvetta. Tämä myös antaa hallinnan tunteen oman toipumisprosessin yli. Ajan kuluessa uuden materiaalin työstäminen muuttuu myös vähemmän pelottavaksi, koska osaat säädellä työstämisaikaa ja -paikkaa, ja näin pitää itsesi turvassa. Alla on lueteltu joitakin konkreettisia ehdotuksia, joita voit koettaa:

  • Imeytä muisto kauniiseen väriin tai valkoiseen valoon, kunnes se on kokonaan haalistunut.
  • Tallenna muisto tietokoneelle (kirjoita, piirrä, nauhoita tms.), sulje tiedosto ja mahdollisesti lukitse se salasanalla. Sulje sitten kone.
  • Kohtele muistikuvaa hyvin konkreettisella tavalla sen jatkumisen estämiseksi. Jos olet ollut kiinnisidottuna jossakin, kuvittele jonkun tulevan ja katkovan köydet.
  • Sovi terapian lisäksi tietty aika, jolloin keskityt muiston työstämiseen – esimerkiksi viisi minuuttia päivässä. Aseta hälytys soimaan ajan päättymisen merkiksi. Hälytyksen lauettua kiinnitä huomiosi heti johonkin muuhun, itsellesi mieluisaan tekemiseen.
  • Kuvittele katsovasi muistoa väärin päin olevan kaukoputken läpi. Anna sen pienentyä ja etääntyä kunnes et lopulta enää erota sitä.
  • Erityisesti jos sairastat dissosiaatiohäiriötä, voit antaa muiston identiteetille / persoonallisuuden osalle, joka voi pitää sitä työstämisen väliajalla, mutta ei itse kuitenkaan vahingoitu siitä (henkiolento, eläinhahmo, auttaja tms). Voit myös luoda vahvan, positiivista energiaa huokuvan ”mielikuvituskaverin” tai ”vale-identiteetin”, joka voi kantaa muistoa, kun et itse sitä käsittele.
  • Dissosiaatiohäiriössä muistava identiteetti/persoonallisuuden osa voi käydä levolle siksi aikaa, kun sinä ja muut identiteetit keräätte voimia muiston jakamiseen ja muistavan identiteetin tukemiseen. Korosta, ettei kyseessä ole rangaistus vaan yritys lohduttaa ja välittää hänestä. Hän voi halutessaan kuvitella vuoteen ja alueen, jossa se sijaitsee (huone, pilvi, puutarha, luola, saari tms.). Toinen identiteetti voi istua hänen vierellään hänen nukkuessaan.
  • Ota pitkä, lämmin suihku. Kuvittele, että muisto on iholle maalattu väri, ja anna veden huuhtoa se pois. Suihkun jälkeen hemmottele kehoasi.
  • Laita muisto kuviteltuun arkkuun, lukitse se ja pudota se meren pohjaan korallien ja kasvien sekaan haiden vartioitavaksi.
  • Käytä dissosiaatiota tyhjentämään mieli ja pysäyttämään ajatukset tai liu’u pois muiston ulottuvilta.
  • Kuvittele muisto televisioruutuun ja sulje televisio.
  • Luo suuri, vahva ja paksu seinä torjumaan muisto.

 
[divider]
Lähteet: 
M.A.H. Network – Lambert, S. 1992: Using Your Dissociative Skills In Healing (Huom: sivusto on poistettu)

Pilgrim’s Journey

Pilgrim on pseudonyymi 34-vuotiaalle amerikkalaiselle erityisopettajalle, jolla teini-iässä alkaneen syömishäiriö- masennus- ja ahdistuskierteen jälkeen lopulta, 30-vuotiaana, todettiin dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. Eräitä hänen identiteettejään ovat viisivuotias, traumatisoitu pikkutyttö Mae, itsetietoinen, aggressiivinen Missy, Pilgrimin itsensä ikäinen valoisa, avulias työnarkomaani Caroline sekä kahdeksanvuotias Tuck, joka yrittää epätoivoisesti todistaa, että myös pojat voivat olla kilttejä. Yksityiselämässä vallitsevan kaaoksen vastakohtana Pilgrim ja erityisesti Caroline ovat työssään hyvin menestyneitä, ja ovat opetustyön lisäksi tutkineet erityisesti autismikirjon häiriöitä. Alle on suomennettu otteita heidän päiväkirjastaan.

Kuinka kaikki alkoi

Tiesin aina, että jokin oli vialla. En osannut sanoa mikä, mutta tajusin kuitenkin, ettei kaikki ollut aivan kuten piti. Jo aivan pienenä olin huippulahjakas ja erittäin luova, ja minua usein syytettiin siitä, että ajattelin asioita liikaa. Olin liian herkkä. Minusta tuntui aina, että olin liian paljon maailmalle, ja maailma oli minulle liikaa.

Pienet asiat ravistelivat psyykeäni hirvittävästi – asiat, jotka eivät ehkä olisi vaikuttaneet niin voimakkaasti toisiin lapsiin. Mieleni hajosi pala palalta. Osia minusta katosi pois ja piiloutui; uusia osia tuli tilalle ja hajosi taas. Jo lapsena vietin kaksoiselämää: oli olemassa päiväminä ja yöminä ja tuntui aivan, ettei kumpikaan tiennyt toisen olemassaolosta. Yksi osa minusta sai täydellisiä arvosanoja, oli suosittu, fiksu, ulospäinsuuntautunut, lahjakas, rakastava ja rakastettava. Toinen oli juro, vetäytyvä, eristynyt, piiloteltuna ja poissa ihmisten silmistä.

Joka kerran, kun jotain ikävää tapahtui, lisää ja lisää palasia tehtiin kestämään asia. Ja lisää ja lisää palasia katosi suojeluun jonnekin sisälle. Jokin ei ollut aivan kuten piti. Sen verran minä käsitin. Mutta en tiennyt, mitä se oli ja mitä sille olisi pitänyt tehdä. Koetin selviytyä ja hankin syömishäiriön, viiltelin itseäni ja uppouduin koulutyöhön.

Sitten asiat muuttuivat entistäkin huonommiksi.

Olin juuri ja juuri selviytynyt lukiosta. Elin edelleen väkivaltaisessa suhteessa enkä tiennyt miten paeta; edelleenkin minua loukattiin, satutettiin ja raiskattiin säännöllisesti, ja yritin edelleen kieltää menneisyyden sekä päästä pois… kaikesta. Minulla oli aina ollut keinoni käsitellä asioita. Suosituin niistä oli ”katoaminen” – häviäminen salaiseen paikkaan pääni sisällä, missä minua ei voitu satuttaa. Jätin ruumiini ja kuvittelin itseni häviämään taivaan tähtiin, kauas pois siitä, mikä nyt sillä kertaa oli huutamassa minulle, tai satuttamassa tai pelottelemassa minua. Joskus se riistäytyi käsistä, enkä muistanut tulla takaisin. Tai saatoin hätkähtää hereille salapaikastani – ja äkkiä olinkin jokin muu, joissakin toisissa vaatteissa… tai yht’äkkiä oli keskiviikkoaamu, vaikka saatoin vannoa, että vain pari minuuttia sitten oli ollut maanantaiyö. Saatoin itseäni transsiin hokemalla pääni sisällä ”en minä, en minä, en minä” kuinka pitkään nyt tarvittiinkaan jonkin traumaattisen tilanteen loppuun saattamiseksi; kuinka kauan kestikään, että minä olin poissa; kuinka pitkään veikään, että jokin toinen otti tilanteen haltuunsa.

Joskus kuulin ääniä.

Se tuli jostakin pääni sisältä – olin varma, ettei se kuulunut ulkoa, mutta se kuulosti niin todelta – se olisi voinut olla ulkopuolella, mutta tiesin, ettei ketään ollut lähistöllä.

Yritin ravistella sen pois.

Äänet jatkuivat. Pohdin, olinko saamassa skitsofrenian, ja lueskelinkin skitsofreniasta selvitelläkseni asiaa. Ei, äänet eivät käskeneet minua tekemään mitään, eivät kuuluneet ulkoa, eikä minulla ollut harhoja (luojan kiitos). Kuulin lausahduksia, kuten ”Ei!” ja ”Häivy siitä!” ja aina silloin tällöin lapsen huutavan: ”Äiti!?” Erityisesti ollessani paineen alla tai poikaystävän loukatessa minua huuto paheni. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se oli. Käsitin vain, että olin sekopää, koska jokin minussa oli hullusti ja oli aina ollut. Sukulaisten kesken minua pidettiin outona, hassuna, vähän liian luovana, vähän liian fiksuna, vähän liian kaikenlaisena. ”Se on vain Pilgrim; noinhan se käyttäytyy; ei sitä tarvitse ottaa vakavasti, se on vain outo.”

”Toiset” alkavat muotoutua

Kun olin pieni, opettelin katoamaan pois. Aina, kun jotakin pahaa (tai vain epämukavaa) tapahtui, aloitin hokemisen: ”en minä en minä en minä”. Muutaman minuutin kuluttua tunsin astuvani askeleen pois ulkomaailmasta… kuin olisin kuorinut etuosan irti… astuin sisäänpäin, eikä kyseinen tapahtuma tapahtunut enää MINULLE… ja minä hoin ”enminäenminäenminä”… minuuteista tunteihin, kuinka pitkään sitä nyt kestikään, ja suljin silmäni, ja hoin, kunnes en enää tuntenut kipua ja tuskaa ja todellisuutta. Ja sitten eroaminen tapahtui… ja minä aivan kuin seisoin siinä vastassani toinen ihminen, toinen lapsi. Ja kaikki se paha ja ikävä jäi hänen päälleen, ja todellisuus jäi hänen päälleen, ja minä jätin hänet taakseni ja siirryin tekemään jotakin muuta.

Muistan olleeni kaksitoistavuotias ja makuuhuoneessani. Lapsena vietin tuntikausia yksin huoneessani, mutta puhuin aivan koko ajan. Minulla oli jotakin, mitä muut kutsuivat mielikuvituskavereiksi. Mutta sinä yönä mielikuvituskaverit olivat… oikeasti siellä. He puhuivat takaisin… ja minä tottelin heitä. Muistan jutelleeni Missyn kanssa yksin huoneessani. Muistan nähneeni hänet, aistineeni hänet siinä vieressäni. Tiedän, että Missy tuli ollessani noin 12, vaikka en ole täysin varma syystä – tiedän kuitenkin, että hän selviää hyvin isän kanssa, hänen sarkasminsa, hänen… ”tapojensa” kanssa, joten hänet luultavasti luotiin aivan erityisesti isää varten. Ollessani 12 asiat isän kanssa sitä paitsi kärjistyivät. Voin kuvitella, että tein Missyn, koska tarvitsin apua isän käsittelyyn.

Caroline on keksinyt järkevän selityksen Clairen olemassaololle. Claire on pieni lettipäinen tyttö, joka asuu kukkaniityllä hevosten ja kissojen ja kaniinien kanssa ikuisen auringonpaisteen alla. Hän ei puhu, mutta viittoo hieman. Hän ei kommunikoi ihmisten kanssa; hänen maailmassaan on vain eläimiä, ja eläinten kanssa hänen ei tarvitse puhua ääneen vaan sydämellään. Ja mikä mielenkiinoista, Claire näyttää hyvin paljon pikkusiskoltani kahdeksanvuotiaana. Myös Claire on kahdeksan. Sisareni oli hyvin hiljainen. Claire on hiljainen. Sisareni on suuri eläinten ystävä. Niin on Clairekin. Caroline järkeilee, että koska pienenä uskoin sisareni olevan ainoa, jota ei loukattu ja joka ei ollut isän vihan kohde (hän oli – en vain tiennyt sitä silloin), että loin Clairen yrityksenä mallintaa sisartani.

Mitä tapahtui Maelle ja Pilgrimille, ja kuinka Caroline sai alkunsa

Viime viikolla Mae kertoi päivästä, jolloin hän katosi päästäkseen ilkeästä lastentarhanopettajasta, joka rähjäsi hänelle. Mae kävi hyvin tiukkaa babtistikoulua, jossa mitään ei siedetty, ja opettaja torui häntä, koska hän komensi parasta ystäväänsä istumaan, ennen kuin tämä näkisi hänet seisomassa. Opettaja huomasi sen, suuttui ja pani Maen istumaan nurkkaan – tuhmien lasten tuoliin. Mae häpesi ja pelkäsi niin, että dissosioi lopulta. Mutta hänen piti kadota vain hetkeksi – ei 25 vuodeksi.

Koska isojen ihmisjoukkojen aiheuttama stressi saa meidät usein dissosioimaan, sama tapahtui jälleen ensimmäisellä luokalla. Pilgrim kertoo:

Ok, ensimmäinen luokka – ensimmäinen päivä… uusi koulu. Olin jättänyt esikoulun ja rakkaan opettajani, joka oli opettanut minua tammikuusta saakka. Rakastin häntä ja itkin viimeisenä päivänä, koska en halunnut jättää häntä. Sitten minun oli vaihdettava toiseen kouluun. Muistan kävelleeni pitkin käytävää yrittäessäni löytää oikeaa luokkaa. Lapset metelöivät. Opettajan täytyi seistä ovella – Heillä oli nimilistat, joten hän kyllä tiesi olevansa minun opettajani. Itse ainakin tiesin etsiä naisopettajaa. Muistan hänen kysyneen kuka minä olin, ja minä vastasin (pelkäsin kuollakseni) ja kävelin sisään. Siellä oli kauhean kirkasta, sellainen keltaisen kirkas valo, ja siellä haisi oudolta kuten vanhoissa kouluissa on tapana, ja siellä oli kuuma ja lapset olivat äänekkäitä… en pystynyt hengittämään ja tunsin tukehtuvani. Siellä oli myös Ressu-nimikylttejä, joihin opettaja oli kirjoittanut nimiä, ja minun oli löydettävä omani ja istuttava alas. Pulpetit olivat jättimäisiä neliöitä ja asetettu rinkiin siten, että opettaja saattoi seistä keskellä. Matka oli hirvittävän pitkä. Pääni oli pyörällä ja tunsin tukehtuvani, ja tajusin että istuisin KAHDEN POJAN keskellä, ja olen varma että istuin alas.

Mitä Carolinen mukaan tapahtui:

Tiedätkös, muistan, kuinka ensimmäisen kerran avasin silmäni. Oli ensimmäisen luokan ensimmäinen päivä. Hän oli juuri kävellyt yksin luokkahuoneeseen. Se oli äänekäs, fluoresoivat valot olivat liian kirkkaat, siellä oli kuuma, ja koko huone pullisteli lapsia. Luulen, että se oli hänelle liikaa. Hän oli löytänyt paikkansa, jossa oli nimilappu, tai ehkä opettaja oli ohjannut hänet sinne, ja hän oli painanut päänsä alas.

Kohotin pääni ylös ja katsoin suoraan eteenpäin. Ensimmäinen asia jonka näin olivat pienet Ressu-nimikyltit, jotka opettaja oli piirtänyt ja kirjoittanut niihin nimiä. Tunsin itseni varmaksi. Tämähän oli ENSIMMÄINEN LUOKKA. Kuten tehtäväkirjan yhteen- ja vähennyslaskut antoivat ymmärtää, nyt siirryttäisiin tärkeisiin asioihin. Minulla oli pumpulimekko, luulen, ja mukavat kengät, eivätkä jalkani koskettaneet lattiaa. Rakastin ensimmäistä luokkaa. Olin iso ja minulla oli pitkä tukka saparoilla, ja tunsin itseni tyytyväiseksi.

En ajatellut, että joku oli juuri hävinnyt. Tiesin vain, että nyt oltiin aivan uudessa paikassa, ja minä olin upouusi ja fiksu ja iso enkä pelännyt mitään, ja minä puhuisin ja ystävystyisin opettajan ja kaikkien luokan lasten kanssa. Maehan kertoi, kuinka hän katosi seinään. Sitten tuli Pilgrim, ja sitten, ensimmäisellä luokalla, minä olin siellä.

Onko dissosiatiivinen identiteettihäiriö totta?

Minä tiedän, että moni ihminen ei usko sivupersooniin. Pidän sitä mielenkiintoisena (en itsekään mielelläni haluaisi uskoa siihen). Asian kuitenkin ollessa niin, että päässäni elää joukko ihmisiä, jotka inttävät olevansa oikeita ja säännöllisesti ottavat kehoni haltuunsa, yritän oppia hyväksymään sen tosiasian, että he ovat olemassa; ovat olleet siitä asti kun olin noin kuusivuotias.

Olen painiskellut pitkiä, yksinäisiä, vaikeita tunteja tämän kanssa.

He eivät ole kuviteltuja.
He eivät ole näyttelemisen tulos.
He eivät johdu siitä, että olen lukenut paljon dissosiaatiohäiriöistä.
He eivät johdu siitä, että olen käynyt elokuvissa.
He eivät ole järjestämässä minua pois mistään.
He eivät ole siksi, että se olisi ”vakuuttavaa”.
He eivät ole tehtyjä.
En ole keksinyt heitä, jotta voisin istua terapiassa pitempään, saada huomioita, olla tyylikäs tai jotakin vastaavanlaista.

Tiedätkö, miksi he ovat olemassa?

Koska tapahtui asioita, joita mieleni ei jaksanut yksin kantaa.
Ehkä myös, koska olin vähän liian luova, vähän liian fiksu, AIVAN liian herkkä, aivan liian peloissani ja aina vain uudestaan alistettuna sellaisten asioiden alle, joita en pystynyt kohtaamaan yksin.

Ja tiedätkö, mikä tässä kaikessa on totuus?

Tämä ärsyttää joskus.
Olen menettänyt ystäviä.
Olen menettänyt tukea.
Minun täytyy ottaa vastuu asioista, joita en edes tiennyt tehneeni.
Minun täytyy korjata virheitä, joita en muista tehneeni.
Unohtelen asioita aivan koko ajan.
Älä edes kuvittele kysyväsi, paljonko kello on 😛
En muista häitäni tai opiskeluaikojani.
Tämä ei ole vakuuttavaa.
Tämä on epämukavaa.
Tämä on kauhistuttavaa.
Tämä on takaumia, kipua, yksinäisyyttä ja pelkoa ja ihmisten, joista ei edes pidä, asettumista asumaan oman pään sisälle.

Kuvittele 9 tai 10 (tai joissakin tapauksissa paljon, paljon enemmän) ihmistä, jotka ovat täysin erilaisia, täysin eri ikäisiä, täysin eri persoonallisuuksia ja jotka laitetaan yhdessä hyvinpieneenhuoneeseenhyvin-
pitkäksiajaksi – ja mitä siitä seuraa.

Älä unohda, että osalla on vakavia mielenterveysongelmia. Tai että osa on aivan kuin ihmiset, jotka tekivät sinulle pahaa; osa kuin ihmiset, joita pelkäät ja kammoat tai et vain siedä. Näille ihmisille kerrotaan, että heidän täytyy jakaa tämä tila määräämättömän pitkä aika, ja ulkopuolelle laitetaan terapeutti, joka näkee sisään huoneeseen pienen pienen ikkunan läpi. Ravista huonetta ja nauti seurauksista.

 

Lähteet:

Otteita Pilgrimin blogista

Vakavien dissosiaatiohäiriöiden hoito

Vakavien dissosiaatiohäiriöiden hoitoon on erityisesti Yhdysvalloissa ja Hollannissa kehitetty runsaasti eri hoitomalleja, jotka kaikki jakavat samat perusperiaatteet:

  • Dissosiaatio- ja traumaperäisten oireiden hillitseminen ja potilaan toimintakyvyn lisääminen
  • Traumaattisten kokemusten työstäminen
  • Persoonallisuuden osien keskinäisen yhteistyön parantaminen ja lopulta sulauttaminen toisiinsa prosessissa, jota kutsutaan integraatioksi.

Koska dissosiaatiohäiriö on pitkäaikaisen traumatisaation tulos, suositellaan sen hoidossa käytettäväksikolmivaiheista hoitomallia, joka käydään tarkemmin lävitse toisaalla. Tässä osiossa keskitytään erityispiirteisiin, joita toisistaan hyvin erillään olevat persoonallisuuden osat aiheuttavat.

Kommunikaation lisääminen

Vakauttamisvaiheeseen tavallisesti kuuluu, että persoonallisuuden osat alkavat tutustua toisiinsa. Vain harvoin on mielekästä antaa osien olla erillään ja yrittää tasata potilaan elämää muilla tavoin. Kun potilas tulee paremmin tietoiseksi muista persoonallisuuden osista, yleinen kaaos ja ajan menetys vähenee, kun osat voivat jälkikäteen kertoa toisilleen, mitä he ovat tehneet esillä ollessaan.

Osat voivat myös sopia keskenään, kuinka jakavat päivittäiset askareet, ja ketkä saavat milloinkin olla esillä. Vastoin yleistä luuloa sivupersoonat yleensä tuntevat toisiaan jo hoitoon tullessaan; myös näennäinen pääpersoona on osista tietoinen, mutta saattaa aktiivisesti kieltää ja peitellä muiden olemassaoloa. Osien tutustuttaminen toisiinsa ei tarkoita, että potilas ylikuormittuisi traumamuistojen laukeamisen seurauksena. Erityisesti dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä osat toimivat kuin itsenäiset persoonat, eikä heillä ole tarvetta jakaa kantamiaan muistoja ilman erityistä syytä.

Aluksi yhteistyötä lisätään päiväosien (ANP) kesken arkipäivän tilanteissa. He voivat esimerkiksi neuvotella, millaista ruokaa haluavat syödä, millaisia vaatteita pitää minäkin viikonpäivänä, tai milloin kukakin saa aikaa toteuttaa omia harrastuksiaan. Yhteistyötä ulotetaan vähitellen persoonallisuuden osiin, jotka ovat lähimpänä ANP-osia. Koska persoonallisuuden osat ovat usein järjestäytyneinä ryhmiin, on hyvä lisätä yhteistyötä ja yhteistä tietoisuutta (co-consciousness) ensin ryhmän jäsenten kesken, ja tuoda sitten samankaltaisia ryhmiä lähemmäs toisiaan.

Erityisesti persoonallisuuden osien ollessa hyvin itsenäisiä (kuten dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä) on terapeutin tärkeä muistaa, että he kuitenkin ovat saman henkilön eri puolia. Vaikka osien näkemystä erillisistä henkilöistä samassa kehossa on kunnioitettava, siihen ei pidä mennä mukaan. Vaikka niiden toimia ei hyväksyisikään, on kaikkia osia – myös aggressiivisia ja itsemurhahakuisia – kohdeltava tasa-arvoisina minän eri puolina, ja nähtävä niiden olemassaolon tärkeys kokonaisuuden selviämiselle. Sen sijaan, että osat vuorotellen hallitsevat kehoa ja aiheuttavat toisilleen kaaosta, on tärkeä saada heidät tekemään yhteistyötä.

Lapsiosat

Vakavissa dissosiaatiohäiriöissä on tyypillistä, että potilaalla on runsaasti lapsen tasolla toimivia persoonallisuuden osia. Nämä ”lapset” saattavat olla hyvin tarvitsevia ja traumatisoituja ja herättää hoivavietin sekä syvää sääliä. Vaikka lapsiosia tulee kohdella hyvin, menetetyksi vanhemmaksi ryhtyminen ei ole potilaalle hyväksi ja usein lisää osien eriytyneisyyttä. Tue mieluummin ”aikuisia” persoonallisuu-
den osia lapsiosien hoitamisessa. Toinen persoonallisuuden osa voi olla läsnä lapsiosan ollessa esillä, ja osat voivat (terapeutin avustuksella) sopia, kuinka rauhoittaa lasta tämän ollessa järkyttynyt.

Kuinka lisätä osien välistä kommunikaatiota?
  • Pidä päiväkirjaa. Kutsu muita osia kirjoittamaan. Voit myös kirjoittaa muille osille (ystävällismielisen) kirjeen.
  • Jätä paperia ja kyniä esille, jotta osat voivat esillä ollessaan piirtää tai kirjoittaa sinulle. Voit myös jättää viestejä näkyviin paikkoihin (peili, jääkaapin ovi tms.) ja pyytää osia vastaamaan.
  • Terapeutti tai läheinen ystävä voi nauhoittaa toisten osien kertomuksia, jos menetät aikaa heidän esillä ollessaan.
  • Tee (”omana itsenäsi”) asioita, joista tiedät toisten osien pitävän: maalaa, siivoa, käy kirkossa, keinu tai syö tiettyä ruokaa.
  • Kun tunnet toisia, järjestä tietty aika päivästä, jolloin tietyt osat (esim. ”lapset”) saavat touhuta omiaan. Tämä vähentää todennäköisyyttä, että osa astuu esiin sopimattomassa tilanteessa (työ, lääkärin vastaanotto tms.).
  • Remontoikaa sisäistä maailmaa: tuokaa turvapaikkoja lähemmäs toisiaan, rakentakaa teitä, vetäkää kuviteltu puhelinlinja talosta toiseen, tehkää yhteinen kokoontumisalue, luokaa lapsiosille leikkialueita. Kannusta osia vetäytymään maailmaan, kun hetki ei ole sovelias niiden esiintulolle.
  • Älä kiellä muiden osien olemassaoloa tai vaadi, että he ovat sinulle alisteisia – tämä johtaa kaaoksen lisääntymiseen. Kohtele jokaista tasaveroisina minäsi osina; kaikilla on tehtävä ja kaikkia tarvitaan. Tehkää kompromisseja ja neuvotelkaa. Kaikki eivät voi saada kaikkea yhtäaikaa.
Tutustuessasi toisiin osiin

Ajatus toisiin osiin tutustumisesta on usein pelottava – jos niiden ominaisuudet olisivat olleet hyväksyttäviä, ei persoonallisuutta ylipäänsä olisi tarvinnut jakaa eri paloihin. Tutustuessasi persoonalli-
suutesi eri puoliin voit miettiä seuraavia kysymyksiä:

  • Mitä hyviä ominaisuuksia osassa on?
  • Mitä ominaisuuksia pelkäät/häpeät?
  • Miksi olet tarvinnut ja tarvitset juuri tätä osaa?
  • Mikä on pahin asia, mikä voisi tapahtua, kun tutustut kyseiseen osaan? Entä mikä paras?
  • Kuinka voitte molemmat hyötyä siitä, että teette yhteistyötä?
Trauman työstäminen

Traumaa työstettäessä osat jakavat vähitellen järkyttäviä tapahtumia keskenään. Tavoitteena on, että jokainen osa saa tiedon tapahtuneesta ja myöntää sen tapahtuneen myös itselleen, ei vain toiselle osalle. Potilaan on siis sen lisäksi, että kuulee lapsiosan kertovan, kuinka tämä joutui todistamaan ja myöhemmin itse kokeilemaan pornovideon tekniikoita, myös ymmärrettävä, että myös hän koki tilanteen.

Traumaa käsitellessä edetään ryhmä kerrallaan. Aluksi voi olla hyvä, että terapeutti käy tapahtumaa ensin läpi traumaa kantavan persoonallisuuden osan kanssa ja pyytää tätä sitten kertomaan tapahtuman muille osille. Toiset osat voivat myös astua edemmäs ja kuunnella, kuinka trauman kantanut osa kertoo tapahtumista terapeutille. Jos samassa tapahtumassa on ollut osallisena monta eri osaa, voivat osat ensin keskustella tai kirjoittaa tapahtumasta keskenään, ja käydä sen sitten yhdessä läpi terapeutin kanssa.

Traumoja käsiteltäessä on tärkeää, että siihen osallistuvat osat ovat tarpeeksi vahvoja muistojen ja niiden aiheuttamien tunteiden kestämiseen. Jos yksi osa on hyvin traumatisoitunut ja tuen tarpeessa, mutta potilaan yleinen elämäntilanne ja muiden osien jaksaminen on huono, on parempi auttaa tätä osaa muista erillään samalla, kun toisten osien toimintakykyä ja jaksamista parannetaan. Kun varsinaisia muistoja käsitellään, osat, jotka eivät osallistu muistojen jakamiseen, voivat vetäytyä turvapaikkoihinsa.

Persoonallisuuden osien yhteen sulauttaminen eli integraatio

Erillään olevien osien, sivupersoonien, sulauttaminen yhdeksi persoonallisuudeksi nähdään hoidon lopullisena päämääränä. Erityisesti potilaat, joilla osat ovat hyvin eriytyneitä, kuitenkin usein vastustavat integraatiota. He näkevät toiset osat usein erillisinä henkilöinä, ja integraation näiden murhaamisena ja oman sisäisen tukiverkkonsa katoamisena.

Integraation on useissa tutkimuksissa todettu johtavan pysyvimpään hoitotulokseen ja parhaaseen toimintakykyyn. Täydelliseen integraatioon etenee kuitenkin suhteellisen harva. Hoidon päämääränä onkin hyvä aluksi pitää persoonallisuuden osien yhteistyön parantamista. Vasta, jos tämä näyttää toimivan ja traumamuistojen käsittely on edennyt suhteellisen onnistuneesti, kannattaa täydellisen integraation mahdollisuutta harkita. Pysyvä yhdistyminen on mahdollista vasta, kun osat ovat siihen valmiit. Pakotettu integraatio ei koskaan ole pysyvä; tämä johtaa vain osien ”piiloutumiseen” tai näennäiseen yhdistymiseen, joka purkautuu ennemmin tai myöhemmin.

Osien yhdistymistä tapahtuu yleensä itsestään jo traumamuistoja työstettäessä: kerrottuaan tarinansa ja jaettuaan kantamansa traumataakan erityisesti huonosti eriytyneet osat (kuten useat lapsiosat) usein yhdistyvät toisiin osiin. Vahvasti eriytyneiden osien (esim. aikuiset ANP-osat) yhdistyminen vaatii usein erityistä apua. Erilaiset yhdistymiseen liittyvät vertauskuvat ovat usein avuksi: osat voivat esimerkiksi seistä ringissä, pitää toisiaan käsistä kiinni ja kävellä kohti ringin keskustaa, kävellä kohti valkoista valoa tai halata toisiaan.

Hoito ei lopu persoonallisuuden osien yhdistymiseen. Integraation jälkeen potilaan on opittava uudenlaisten, muuhun kuin dissosiaatioon perustuvien puolustuskeinojen käyttöä, jotta tila ei stressitilanteessa uusiudu. Lisäksi huomiota kiinnitetään muihin vaiheen 3 tavoitteisiin, kuten ihmissuhteisiin, seksuaalisuuteen ja päivittäisen elämän normalisoimiseen. Yhdistymisen katsotaan olevan pysyvä, kun sivupersoonia ei ole ilmennyt kahden vuoden kuluttua integraatiosta.

 

Katso myös: Guidelines for Treating Dissociative Identity Disorder in Adults (2005) (PDF-tiedosto)

 

Lähteet:
  1. Van der Hart, O; Nijenhuis, E. & Steele, K. 2006: The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. Norton&co, London.
  2. Kaplan, HI; Sadock, B & Grebb JA 2003: Dissociative disorders. Teoksessa Synopsis of Psychiatry. Lippincott Williams & Wilkins, New York. S. 677-691
  3. Guidelines for Treating Dissociative Identity Disorder in Adults (2005) International Society for the Study of Trauma and Dissociation Lue koko artikkeli (PDF-tiedosto)

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö lyhyesti

Muita nimiä monipersoonahäiriö, sivupersoonahäiriö, englanniksi dissociative identity disorder (DID), multiple personality disorder, (MPD)
Otettu DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) -diagnoosiluetteloon vuonna 1980.
Tyypillinen piirre on kahden tai useamman erillisen henkilön käytöstä toistuvasti hallitsevan identiteetin tai persoonallisuuden osan olemassaolo, sekä niin suuri kykenemättömyys henkilökohtaisten tietojen antamiseen, ettei oireilua ole mahdollista selittää normaalilla unohtelulla. Tila ei saa olla seuraus päihdyttävien aineiden tai lääkkeiden käytöstä eikä somaattisesta sairaudesta.
Liitännäisoireet, kuten masennus, ahdistuneisuus, pakko-oireilu, syömishäiriöt tai riippuvuudet, ovat tavallisia.
Syynä varhaislapsuudessa alkanut toistuva, vakava traumatisaatio, kuten fyysinen tai henkinen pahoinpitely tai seksuaalinen hyväksikäyttö.
DID on selviytymismekanismi, joka suojaa lasta traumatisoinnin aiheuttamalta emotionaaliselta kivulta eristämällä trauman kanssa kosketuksissa olleen osan pois lapsen tietoisuudesta. Trauman toistuessa nämä osat omaksuvat vähitellen omat identiteettinsä.
DID-potilaiden on todettu olevan hyvin dissosiaatioherkkiä (tajunnantilan muutos, jossa yksilö ja tietyt osat hänen minuudessaan tai ympäristössään joutuvat irralleen, eivätkä yhdisty toisiinsa kuten tavallisesti), älykkyydeltään keskitasoa korkeampia ja erittäin luovia. DID diagnosoidaan yleensä aikuisiässä, jolloin jokin ympäristön asia laukaisee dissosioitujen persoonallisuuden osien/identiteettien esiintulon.
Identiteettijärjestelmät vaihtelevat suuresti henkilöstä riippuen, mutta niissä on yleensä pää/ isäntäpersoona, joka hallitsee kehoa useimmin, vastakkaista sukupuolta olevia persoonallisuuden osia, auttajaosia (”internal self-helper”), vainoojaosia, jotka sattavat vahingoittaa itseään tai (vähemmässä määrin) toisia, ja lapsiosia.
”Switching” eli vaihtuminen viittaa persoonallisuuden osien vaihtumiseen toisikseen.
”Co-consciousness” eli yhteinen/jaettu tietoisuus viittaa identiteettien/persoonallisuuden osien kykyyn olla tietoisia toisten osien olemassaolosta ja käytöksestä. Yhteisen tietoisuuden aste vaihtelee henkilöstä ja persoonallisuuden osasta riippuen täydellisestä erillisyydestä täydelliseen yhteiseen tietoisuuteen, jossa jokainen osa tietää jollain tasolla, mitä toiset osat tekevät ja ajattelevat.
Hoidon päämääränä on vakauttaa potilaan tila, vähentää dissosiaatio-oireilua, lisätä identiteettien/osien yhteistyötä ja yhteistä tietoisuutta, ja lopulta yhdistää osat toisiinsa prosessissa, jota kutsutaan integraatioksi.
DID:in esiintyvyydestä on ristiriitaista tietoa; arvelut vaihtelevat 1:100 ja 1:5 000 sekä 1:250 000 ja 1:2 500 000 välillä.
Yhtä miestä kohden diagnosoidaan 4-9 naista.
Amerikkalaisen tilaston(2) mukaan tyypillinen potilas on ollut psykiatrisen hoidon asiakkaana keskimäärin seitsemän vuotta ja saanut keskimäärin kolme vaihtoehtoista taudinmääritystä, ennen kuin dissosiatiivinen identiteettihäiriö on tunnistettu. Osa ei koskaan saa oikeaa taudinmääritystä.
Suomessa dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä ja muista dissosiaatiohäiriöistä saa parhaiten tietoa traumaterapiakeskuksesta.

 
[divider]
Lähteet: 

  1. M.A.H. Network – West, C. 2000: Dissociative Identity Disorder Fact Sheet. (Huom: kyseinen sivusto on poistettu)
  2. Ross, Colin A. 1997: Dissociative Identity Disorder: Diagnosis, Clinical Features, and Treatment. John Wiley & Sons, New York.

Mitä ovat vakavat dissosiaatiohäiriöt?

Vakavat dissosiaatiohäiriötKompleksiset dissosiaatiohäiriöt

Sivujen tämä osio keskittyy dissosiaatiohäiriöihin, joissa potilaan persoonallisuuden osat ovat toisistaan niin erillään, että niiden eriytyneisyys ja itsenäisyys on huomattava. Ylläpito luokittelee rakenteellisen dissosiaatioteorian pohjalta tähän ryhmään DSM-IV:n dissosiatiivisen identiteettihäiriön sekä tyypin I tarkemmin määrittelemättömän dissosiatiohäiriön, jossa potilaalla on dissosiatiivisen identiteettihäiriön kaltainen häiriö. Häiriöt ovat seurausta toistuvasta lapsuusajan traumatisaatiosta, ja niissä on läsnä oireita monesta ”yksinkertaisemmasta” dissosiaatiohäiriöstä, kuten depersonalisaatiohäiriöstä ja dissosiatiivisesta amnesiasta. Lisäksi on tavallista, että henkilöllä on lisäksi joukko muunlaisia mielenterveyden häiriöitä, kuten masennusta, ahdistuneisuutta, syömishäiriöitä tai päihteiden väärinkäyttöä.

Vakavien dissosiaatiohäiriöiden yleisyys

Dissosiaatiohäiriöiden ilmaantuvuuden arviot vaihtelevat. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön esiintyvyyden on arveltu normaaliväestössä olevan noin 0,4-1 %, ja psykiatrisessa aineistossa se on eri lähteiden mukaan 5-21 %.(5, 6, 7, 8) DID:n kaltaisten häiriöiden esiintyvyydestä ylläpito on löytänyt huonosti tietoa, mutta ne lienevät suhteellisen yleisiä.(7) Tilastojen mukaan dissosiaatiohäiriöt ovat yleisempiä naisilla, mutta on epäselvää, onko ero todellinen, vai tunnistetaanko häiriö miehillä huonommin.

Vaikka kyseessä on näinkin yleinen oireilu, tietämys dissosiaatiohäiriöistä on Suomessa edelleen heikko. Lisäksi, koska häiriön oireet muistuttavat tai siihen liittyy joukko muita psykiatrisia oireita, se diagnosoidaan usein väärin. Putnamin ja Rossin aineiston(1) mukaan tyypillinen DID-potilas viettää psykiatrisessa hoitojärjestelmässä keskimäärin 7 vuotta ennen oikeaa diagnoosia. Tätä ennen hän on saanut tavallisesti kolme vaihtoehtoista taudinmääritystä.

Syyt

Dissosiaatiohäiriöiden kehittymisen syynä on käytännössä aina lapsuusiän vakava trauma, joka on alkanut herkässä kehitysvaiheessa, yleensä ennen 5-8 vuoden ikää, ja jatkuu pitkään, yleensä useiden vuosien ajan. Tyypillisiä tällaisia traumoja ovat

  • Fyysinen pahoinpitely, emotionaalinen laiminlyönti ja/tai seksuaalinen hyväksikäyttö
  • Perheväkivalta
  • Sota
  • Kidnappaus, kidutus
  • Toistuvat lääketieteelliset toimenpiteet, jotka jatkuvat pitkään ja joihin lasta ei ole valmisteltu

Lapset toipuvat raskaistakin kokemuksista hyvin, jos he saavat asianmukaista tukea ja ymmärrystä lähiympäristöstään. Dissosiaatiohäiriön kehittymiseen johtaakin usein lapsen saaman tuen puute sekä traumaan liittyvä salailu ja häpeä tai trauman kieltäminen. Trauman aiheuttaja on myös usein jokin lapselle läheinen henkilö, johon lapsen on ristiriitaisesti pakko turvautua. Joidenkin lähteiden mukaan myös ahdasmielinen uskonnollisuus altistaa häiriön kehittymiselle.

Alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön näyttäisi olevan perinnöllinen. Toisinaan häiriöt ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle traumatisoitujen vanhempien ”opettaessa” tiedostamattaan lapset käyttämään dissosiaatiota pääasiallisena puolustuskeinona.

Kliininen kuva

Vakavien dissosiaatiohäiriöiden ydinoireita ovat omaelämänkerralliseen muistiin keskittyvät muistivaikeudet, depersonalisaatio- ja derealisaatio-oireet sekä ongelmat oman identiteetin hahmottamisessa.

Amnesia (muistinmenetys) on tavallinen kaikissa dissosiaatiohäiriöissä. Sen laajuus vaihtelee: henkilöllä saattaa olla huomattavia muistikatkoja menneisyydessään, tai hän ei muista lähihistorian tapahtumia, joissa hänen tiedetään varmuudella olleen mukana. Hän ei esimerkiksi muista lapsuuden ikäviä kokemuksia tai muita traumaattisia tapahtumia, valmistujaisia tai häitään, tai muistikuvat jostakin perheenjäsenestä puuttuvat häneltä kokonaan tai lähes kokonaan.

Depersonalisaatio- ja derealisaatio-oireisiin kuuluu joukko tuntemuksia, joille on yhteistä oman kehon ja henkisten prosessien (depersonalisaatio) tai ympäröivän maailman (derealisaatio) hahmottamisen häiriöt. Henkilöstä saattaa tuntua, että hän on itsestään irrallaan, elää unessa tai ”lasin takana”, ympäröivä maailma kasvaa (makropsia) tai kutistuu (mikropsia) tai, että kaikki hänessä ja hänen ympärillään on epätodellista.

Identiteetin hämärtymisen tai vaihtumisen kokemukset: potilaalla saattaa vaikeuksia muistaa omia henkilötietojaan (nimi, ikä), hän saattaa kokea toisen identiteetin läsnäolon kehossaan, kuulla tämän äänen päänsä sisällä tai tuntea, että vieras identiteetti ottaa vallan hänen käytöksestään.

Käytännössä vakavan dissosiaatiohäiriön tunnistaminen on haasteellista. Potilas usein häpeää ja peittelee dissosiaatiohäiriön aiheuttamia oireita, ja muut mielenterveysongelmat usein peittävät ja naamioivat taudinkuvaa. Tyypillisiä liitännäisongelmia ovat

  • Masennusoireet, kuten alakulo, väsymys, aloitekyvyttömyys, unihäiriöt ja itsemurha-ajatukset
  • Ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöt, erilaiset pelot
  • Itsensä vahingoittaminen, joka voi liittyä depersonalisaatiojaksoihin
  • Syömishäiriöiden oireet: vääristynyt ruumiinkuva, nälkiintyminen, pakonomainen liikunta, ahmiminen ja ruoansulatuskanavan tyhjentäminen oksentamalla tai ulostuslääkkeillä sekä hormonitasapainon häiriöt
  • Runsaat somaattiset (ruumiilliset) oireet, joille ei löydy lääketieteellistä selitystä
  • Päihteiden väärinkäyttö
  • Traumaperäiset oireet, kuten trauman uudelleen eläminen painajaisina tai takaumina, tiettyjen asioiden välttely, lisääntynyt valppaus ja emotionaalinen turtumus.

Toissijaisia viitteitä vakavan dissosiaatiohäiriön olemassaolosta:

  • Lapsuusiän kaltoinkohtelu, heitteillejättö tai seksuaalinen hyväksikäyttö
  • Muistiaukot
  • Huono ajantaju
  • Itsetuhoinen käytös
  • Huono hoitovaste (potilas on reagoinut vähän tai ei lainkaan aiemmille hoitoyrityksille)
  • Nopeasti vaihtuvat psyykkiset ja fyysiset oireet tai hyvin nopeat mielialavaihtelut
  • Potilas täyttää tai lähes täyttää tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön kriteerit
  • Positiiviset psykoottiset oireet (aistiharhat, harhaluulot)
  • Ei ajatushäiriötä (viittaa häiriöön, jossa kuuluvat mm. irralliset ja epäjohdonmukaiset ajatuskulut ja uskomus, että henkilön ajatuksia levitetään tai niihin voidaan vaikuttaa ulkopuolelta)
Vakavien dissosiaatioihäiriöiden ja B-ryhmän persoonallisuushäiriöiden erot

Joidenkin vakavaa dissosiaatiohäiriötä potevien käytös saattaa muistuttaa persoonallisuushäiriötä, kun potilaan käytöstä vuorotellen hallitsevien persoonallisuuden osien toimet saavat käytöksen näyttämään päämäärättömältä ja ailahtelevalta. B-ryhmän persoonallisuushäiriöiksi kutsutaan häiriöitä, joita sairastavien käytös on tyypillisesti dramaattista, impulsiivista ja tunteisiin vetoavaa; näihin luetaan tunne-elämältään epävakaa, epäsosiaalinen, huomiohakuinen ja narsistinen persoonallisuus. Potilas saattaa täyttää myös muiden ryhmien persoonallisuushäiriöiden kriteerit. Dissosiaatiohäiriön ei periaatteessa tarvitse sulkea pois persoonallisuushäiriön taudinmääritystä, mutta se on tärkeä tunnistaa oireiden alta, sillä pelkän persoonallisuushäiriön hoito ei tällöin tuota tulosta.(2)

Hollantilainen tutkimus, joka vertaili vakavien dissosiaatiohäiriöiden ja B-ryhmän persoonallisuushäiriöi-
den ilmiasun eroja totesi, että dissosiaatiohäiriöisillä on keskimäärin huomattavampi ja aiemmin alkanut traumatausta, enemmän muistamattomuutta omalle käytökselleen (sekä ”hyvät”, ”pahat” että neutraalit teot) ja enemmän positiivisia psykoosioireita (hallusinaatiot, harhaluulot). Lisäksi dissosiaatiohäiriöissä tyypillinen identiteetin hämärtyminen, vaihtuminen tai fragmentaatio on persoonallisuushäiriöissä vähäisempää. Dissosiaatio-oireita ja poikkeuksellisia tajunnantiloja mittaavilla asteikoilla (esim. DES, SCID-D-haastattelu) dissosiaatiohäiriöisten pistemäärät ovat persoonallisuushäiriöisiä korkeampia, joskin monet kuvatuista oireista ovat yleisiä myös tietyissä persoonallisuushäiriöissä. Dissosiaatiohäiriöi-
nen potilas voidaan myös hypnotisoida herkästi.(2,3)

Vakavat dissosiaatiohäiriöt ja psykoosit

Vakava dissosiaatiohäiriö saatetaan sekoittaa psykooseihin erityisesti, koska sille on tavallista positiiviset psykoottiset oireet (kuulohallusinaatiot ja muut aistiharhat, harhaluulot). Lisäksi potilaan kuvaus sisäisestä todellisuudestaan (mielikuvitusmaailma, jossa persoonallisuuden osat elävät, tunne, että joku ottaa vallan käytöksestä) voi johtaa dissosiaatiohäiriöt huonosti tuntevan epäilemään psykoosisairautta. Toisaalta dissosiatiiviset oireet ovat tavallisia psykooseissa. Rossin ja Putnamin aineistosta 70 % tutkimukseen osallistuneista dissosiaatiohäiriöpotilaista oli aiemmin saanut diagnoosikseen skitsofrenian, skitsoaffektiivisen häiriön tai muun psykoottisen häiriön.

Skitsofrenian oirekyselyissä on tavallista, että dissosiaatiohäiriössä positiivisista oireista saadut pisteet ovat keskimäärin korkeammat kuin skitsofreniapotilailla; sen sijaan negatiivisia oireita (tunteiden latistuminen, puheen köyhtyminen, apatia) on vähän. Ajatushäiriötä ei ole. Hallusinaatiot liittyvät tyypillisesti potilaan kokemiin traumoihin joko suoraan tai epäsuorasti (esim. itsesyytöksistä johtuvat näyt siitä, että tulee poltetuksi helvetissä). Toisten persoonallisuuden osien ”äänet” koetaan tulevan pään ”sisältä” ja toisin kuin psykooseissa, oudoista paikoista (tuuletusaukko, televisio, naapuripöytä) tulevat äänet ovat harvinaisia. Eri persoonallisuuden osilla voi olla todellisuudesta poikkeava käsitys esimerkiksi ruumiistaan, iästään tai ympäristöstään, mutta nämä oireet usein muuntuvat tai katoavat osien vaihtuessa, ja vastaavat huonosti antipsykoottiseen lääkehoitoon.(3)

Vakava dissosiaatiohäiriö voi muistuttaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai lievempää mielialan aaltoiluhäiriötä, joissa potilaan mieliala vuorottelee epänormaalin iloisen ja masentuneen välillä. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön käytetty lääkehoito ei yleensä kuitenkaan tehoa disssosiaatiohäiriöön kuin suggestiomielessä (potilas uskoo lääkkeen vaikutukseen, jolloin oire lievittyy).

Dissosiaatiohäiriön näytteleminen

Erityisesti Yhdysvalloissa on ollut tapauksia, joissa rikosoikeudellisissa tilanteissa syytetty on vedonnut dissosiatiivisen identiteettihäiriön olemassaoloon, jotta hänen todettaisiin syyntakeettomaksi. Suomessa dissosiaatiohäiriöiden tavoitteellinen näytteleminen on harvinaista, koska tila tunnetaan huonosti. Häiriön teeskentelystä voivat antaa viitteitä dramaattinen oirekuva, hyvin korkeat DES- (yli 70 %) tai SCID-D– pistemäärät, dissosiaatio-oireiden puuttuminen aiemmasta henkilöhistoriasta ja puuttuva hypnotisaatioherkkyys.

Diagnoosi

Dissosiaatiohäiriön diagnoosi perustuu pääosin haastatteluun. Potilaalta on hyvä kysyä

  • Amnesia- pakkovaellus- (äkillinen, odottamaton matkustus pois kotoa) depersonalisaatio- ja itsehypnoosikokemuksista
  • Ajatuksista, tunteista tai käytöksestä, jota potilas ei koe omikseen
  • Identiteetin hämärtymis- ja vaihtumiskokemuksista, äkilliseltä ikätasolta taantumisesta, kuulohallusinaatioista
  • Mahdollisesta traumataustasta ja traumanjälkeisistä oireista. Dissosiaatiohäiriöisen kuvaukset traumatapahtumista ovat tyypillisesti onttoja ja tunnekylmiä, tai hän muistaa tapahtumat huonosti. Toisaalta hän voi nopeasti siirtyä ulkokohtaisesta raportoinnista voimakkaaseen trauman uudelleen elämiseen.

Haastattelun apuna voidaan käyttää erilaisia dissosiaatioherkkyyttä ja hypnotisoitavuutta mittaavia kyselyitä ja testejä, joista osa on esitelty toisaalla näillä sivuilla.
[divider]
Lähteet: 

  1. Ross, Colin A. 1997: Dissociative Identity Disorder: Diagnosis, Clinical Features, and Treatment. John Wiley & Sons, New York.
  2. DELL, P1998: Axis II Pathology in Outpatients with Dissociative Identity Disorder. Journal of Nervous & Mental Disease. June 186(6) p.352-356. Abstract
  3. Boon, S & Draijer, N 1993: The Differentation of Patients with MPD or DDNOS from Patients with a Cluster B Personality Disorder. Dissociation. June-Sept. Vol. VI. No. 23. Lue koko artikkeli (PDF-tiedosto)
  4. Van der Hart, O; Nijenhuis, E. & Steele, K 2006: The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. s. 119-123. Norton&co, London.
  5. Kaplan, HI; Sadock, B & Grebb JA 2003: Dissociative disorders. Teoksessa Synopsis of Psychiatry. Lippincott Williams & Wilkins, New York. S. 677-691
  6. Akyuz G, Dogan O, Sar V, Yargic LI, Tutkun H 2000: Frequency of dissociative identity disorder in the general population in Turkey. Compr Psychiatry 41:216–22
  7. Vedat Şar; Gamze Akyüz & Orhan Doğan 2007: Prevalence of dissociative disorders among women in the general population. Psychiatry Research Vol. 149 (1-3) s.169-176 Abstract
  8. Tapio Lipsanen 2005: Dissosiaatio psykiatrisena ilmiönä. Suomen Lääkärilehti vsk 60, s.18–19 Lue koko artikkeli

Ruumiillisten dissosiaatio-oireiden arviointilista (SDQ-20)

Kysely somatoformisista dissosiaatio-oireista (Somatoform dissociation questionnaire)

Alla olevat väittämät on käännetty alunperin englanninkielisestä somatoformisia (ruumiillisia) dissosiatiivi-
sia oireita mittaavasta kyselystä. Ne arvioidaan asteikolla 1-5, jossa

  • 1 = en koe tällaisia oireita/ilmiöitä
  • 2 = koen tällaisia oireita/ilmiöitä harvoin
  • 3 = koen tällaisia oireita/ilmiöitä toisinaan
  • 4 = koen tällaisia oireita/ilmiöitä melko usein
  • 5 = koen tällaisia oireita/ilmiöitä hyvin usein

Tämän lisäksi täsmennetään, onko oireelle löydetty lääketieteellinen selitys. Käännös ei ole virallinen. Muista myös, ettei pistemääräsi korvaa psykiatrin tai psykologin arviota.

  • Minulla on virtsaamisvaikeuksia.
  • Maut, joista tavallisesti pidän, inhottavat minua (naisilla muulloin kuin raskauden tai menstruaation aikana).
  • Läheltä kuuluvat äänet tuntuvat tulevan kaukaa.
  • Virtsaaminen on kivuliasta.
  • Kehoni tai sen osat ovat tunnottomia.
  • Ihmiset ja esineet näyttävät suuremmilta kuin tavallisesti.
  • Minulla on epileptisiä kohtauksia muistuttavia kouristuskohtauksia.
  • Kehoni tai sen osa ei tunne kipua.
  • Hajut, joista tavallisesti pidän, inhottavat minua.
  • Tunnen kipua sukupuolielimissäni (muulloin kuin sukupuoliyhdynnässä).
  • Minulta katoaa kuuloaisti (kuin olisin kuuro).
  • Minulta katoaa näkökyky (kuin olisin sokea).
  • Asiat ympärilläni näyttävät erilaisilta kuin tavallisesti (esim. kuin katsoisin maailmaa tunnelista, kuin näkisin vain osan esineestä).
  • Haistan hajuja paremmin tai huonommin kuin yleensä (vaikka en ole vilustunut).
  • Aivan kuin kehoni tai sen osa olisi kadonnut.
  • En kykene nielemään, tai nieleminen on vaikeaa.
  • Nukun yöt huonosti, mutta olen kuitenkin päiväsaikaan pirteä ja aktiivinen.
  • En pysty puhumaan (tai pystyn puhumaan vain suurten ponnistelujen jälkeen) tai kykenen vain kuiskaamaan.
  • Halvaannun hetkeksi.
  • Jäykistyn hetkeksi.

 

Lähteet:

Englanninkielisen version alkuperäinen sivu on sittemmin poistettu tai linkki on vanhentunut. (Sivusto on Ellert R.S. Nijenhuis:n kotisivut.)

Steinbergin depersonalisaatiokysely

Steinberg depersonalization questionnaire

Alla on lueteltu joitakin tyypillisiä depersonalisaatiokokemuksia. Nämä itsearvioidaan asteikolla:

  • Ei koskaan
  • Muutamia kertoja
  • Joskus
  • Usein
  • Lähes koko ajan
  • Vain päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisena

Lisäksi arvioidaan, aiheuttavatko kokemukset häiriöitä ystävyys- perhe- ja työsuhteissa, vaikeuttavatko ne opiskelua ja työssäkäyntiä, sekä tuntuvatko ne itsestä epämukavilta tai ahdistavilta. Käännös ei ole virallinen. Muista myös, ettei pistemääräsi korvaa psykiatrin tai psykologin arviota.

  • Tuntuu, kuin oikea minä olisi kaukana siitä, mitä elämässäni tapahtuu.
  • Tuntuu, kuin elämäni olisi unta.
  • Voin nähdä itseni kauempaa, aivan kuin olisin kehoni ulkopuolella ja katsoisin elokuvaa itsestäni.
  • Pystyn sulkemaan pois tunteeni tai irrottautumaan tunteistani.
  • Tuntuu, etten pysty hallitsemaan käyttäytymistäni.
  • Olen tietoisesti vahingoittanut itseäni tunteakseni kipua tai saadakseni varmistuksen siitä, että olen olemassa.
  • Kehoni työskennellessä mieleni on jossain muualla.
  • Tunnen itseni poissaolevaksi.
  • Koen, että olen itselleni vieras. En pysty tunnistamaan itseäni peilistä.
  • Osa minusta tekee asioita samaan aikaan, kun toinen, havaitseva osa itsestäni raportoi minulle hänen tekemisistään.
  • Tuntuu, kuin osia kehostani olisi irrallaan muusta ruumiista.
  • Kehoni tai sen osa tuntuu epätodelliselta tai vieraalta.
  • Sanoja tulee ulos suustani ilman, että pystyisin hallitsemaan puhetta tai kokisin sanat omikseni.
  • Tuntuu, etten pysty hallitsemaan tunteitani.
  • Tuntuu, että olisin näkymätön.

 
[divider]
Lähteet: 
Steinberg Depersonalization Questionnaire

Lasten dissosiaatiivisten oireiden arviointilista

Child Dissociative Checklist, Version 3

Alle on käännetty asteikko, jolla arvioidaan dissosiatiivisia kokemuksia alle 12-vuotiailla lapsilla. Sen voivat täyttää lapsen tuntevat aikuiset, kuten vanhemmat tai opettaja. Jokainen väittämä arvioidaan asteikolla

0 = Ei sovi lapseen
1 = Sopii lapseen jonkin verran
2 = Sopii lapseen lähes täysin

Käännös ei ole virallinen. Muista myös, ettei pistemäärä korvaa psykiatrin tai psykologin arviota.

  • Lapsi ei muista tai kieltää traumaattisia tai ikäviä tapahtumia, joiden tiedetään tapahtuneen.
  • Lapsi vajoaa toisinaan transsinkaltaiseen tilaan ja/tai vaikuttaa usein poissaolevalta. Opettaja tai lastentarhanopettaja saattaa raportoida lapsen ”päiväunelmoivan” usein.
  • Lapsen persoonallisuus vaihtelee usein. Hän saattaa muuttua ujosta ulospäinsuuntautuneeksi, tyttömäisestä poikamaiseksi tai pidättyväisestä aggressiiviseksi.
  • Lapsi on epätavallisen unohtelevainen tai hämmentynyt asioista joita hänen pitäisi tietää, esimerkiksi ystävien tai opettajan nimi; lapsi hävittää tavaroita tai eksyy helposti.
  • Lapsella on huono ajantaju; hän ei hahmota ajan kulua, ei erota vuorokaudenaikoja tai päiviä eikä sitä, milloin jokin asia on tapahtunut.
  • Lapsella on huomattavaa päivittäistä tai jopa tunneittaista vaihtelua suoriutumisessaan, tiedoissaan, tai mieliteoissaan, esimerkiksi vaihtuva käsiala, vaihtelu aiemmin opituissa taidoissa (kertotaulu, tavaaminen, työkalujen käyttö, piirtäminen).
  • Lapsi taantuu nopeasti ikätasoltaan, esim. 12-vuotias alkaa imeä peukaloaan tai puhua vauvakieltä, tai piirtää kuin nelivuotias.
  • Lapsi ei näytä oppivan kokemuksesta, eivätkä ”normaalit kasvatuskeinot” näytä toimivan häneen.
  • Lapsi kieltää tai valehtelee tekemisiään, vaikka hänen osallisuutensa niihin on ilmeinen.
  • Lapsi puhuu itsestään kolmannessa persoonassa tai vaatii itseään kutsuttavan jollakin toisella nimellä. Hän saattaa väittää itselleen tapahtuneiden asioiden tapahtuneen jollekin toiselle.
  • Lapsella on nopeasti vaihtuvia tai ohimeneviä fyysisiä oireita ja vaivoja, kuten vatsakipuja tai päänsärkyä. Hän voi esimerkiksi valittaa jotakin oiretta, mutta näyttää unohtavan sen nopeasti.
  • Lapsi käyttäytyy seksuaalisesti pikkuvanhalla tavalla tai yrittää ikäänsä kuulumatonta seksuaalista käyttäytymistä toisten lasten, aikuisten tai eläinten kanssa.
  • Lapsella on selittämättömiä vammoja ja/tai hän vahingoittaa itseään.
  • Lapsi kertoo kuulevansa ääniä, jotka puhuvat hänelle. Äänet saattavat olla ystävällismielisiä, vihaisia, olla peräisin mielikuvituskaverilta tai kuulostaa ystävien, vanhempien tai opettajien ääniltä.
  • Lapsella on hyvin eläväinen mielikuvituskaveri, ja hän saattaa väittää mielikuvituskaverin tehneen asioita, joita hän on itse tehnyt.
  • Lapsella on toistuvia raivokohtauksia, useimmiten ilman suurempaa syytä. Kohtausten aikana lapsi saattaa olla fyysisesti hyvin voimakas.
  • Lapsi kävelee usein unissaan.
  • Lapsella on epätavallisia yöllisiä kokemuksia; hän esimerkiksi saattaa kertoa näkevänsä ”aaveita” tai että öisin tapahtuu asioita, joita hän ei muista ja pysty selittämään aamulla (hajonneita leluja, selittämättömiä loukkaantumisia).
  • Lapsi puhuu usein itsekseen, käyttää erilaista äänenpainoa tai väittelee itsensä kanssa.
  • Lapsella on kaksi tai useampia erillisiä persoonia, jotka toistuvasti hallitsevat lapsen käyttäytymistä.

 
[divider]
Lähteet: 
Energy Healing Resources: Child Dissociative Checklist Version 3 (PDF-tiedosto)